Neil Armstrongin kuolema oli minulle murheen paikka. Taas tuntuu siltä, että aikakausi on päättymässä - toisella taivaankappaleella kävelleitä on koko ajan vähemmän. Armstrong ja Edwin 'Buzz' Aldrin olivat minulle suuria sankareita lapsuudessani. Armstrongia en koskaan nähnyt, mutta Aldrinin kerran vahingossa.*

Kuukävelyäkään en koskaan nähnyt, sillä synnyin Apollo-ohjelman jo päätyttyä. Ihan pienenä lapsena kuulemma ihastuin, kun televisiossa näkyi jonkun filmiyhtiön logo, jossa näkyi tähtiä mustaa taustaa vasten. Hihkuin "Avaruukse!" ja olin kovasti tohkeissani. Vähän myöhemmin suosikkikirjani oli lapsille suunnattu Apollo-ohjelmasta kertova pieni tietokirja. Alle kouluikäisenä luin salaa Ray Bradburyn Marsin aikakirjat ja pelkäsin.

Sain vanhemmiltani lahjaksi pienen kaukoputken. Suuntasin sen Kuuhun ja opettelin meret ja Tychon kraaterin. Astronauttien jalanjälkiä ei näkynyt. (Kerran näin sillä myös vastapäisen talon naapurit täydessä touhussa, mutta arvioin homman tylsäksi ja suuntasin putken takaisin taivaankappaleisiin.)

Näköni heikkeni tenavana nopeasti, ja olin murheen murtama. En kehdannut kertoa kenellekään, että surin sitä, ettei minusta nyt voisi tulla astronauttia. Olin kovasti sitä mieltä, että muuten kaikki olisi ollut omissa käsissäni - siitä vaan koulun jälkeen lukioon, sitten lukemaan fysiikkaa, parhaassa tapauksessa samaan aikaan lentäjäkoulutukseen - ja kyllä vähintään Neuvostoliitto rekrytoisi. Mutta eivät ne ota rillipäitä.

Koulussa pidin ensimmäisen esitelmäni. Muut puhuivat harrastuksistaan, lemmikeistään tai kesämökkipaikkakunnastaan, minä piirstin kalvolle läpi Apollo 11:n ja kerroin kuuohjelmasta. Pelkäsin julkista esiintymistä niin, että tärisin, mutta muistan sen hetken, kun innostuin selittämästäni asiasta niin paljon, että pelko väistyi.

Tietysti innostuin järjettömän paljon myös fiktiivisistä avaruusaluksista. Huoneeni seinät oli paperoitu Star Trekillä bändijulisteiden sijaan. 

Ei minusta sitten koskaan tullut astronauttia, eikä edes avaruustutkijaa. Yliopiston tähtitieteen peruskurssi jäi kesken, ja matikat ja fysiikatkin kävivät jossain vaiheessa muka vaikeiksi. Vaihdoin alaa yhden ja toisenkin kerran ja avaruudesta tuli minulle "vain" harrastus. Innostuin muustakin.

Toki katson yhä NASA-tv:ltä laukaisut, muistan tarkistaa, milloin ISS kulkee ylitseni ja katson sitä kiikarilla, tarkkailen kuutakin. Kroatian lomallani paras nähtävyys oli dobsonilaisen teleskoopin kautta** nähty Saturnus. Syyskuussa toivon pääseväni yöksi tarpeeksi korkealle, jotta näen jossain valosaasteettomassa solassa kiikarillani Andromedan, jonka Seppo kerran minulle näytti Tartossa yliopiston työporukan matkalla. Avaruukse on yhä minulle tärkeä, ja tunnen pakahduttavaa onnea, kun voin nähdä netin kautta Curiosityn lähettämät kuvat Marsista tai kosmonauttien avaruuskävelyn livenä ISS:llä. Ei tällaista olisi pieni Tuuli osannut kuvitellakaan.

Minä vain toivon, että vielä joskus ehdin itse nähdä, kun ihminen taas kävelee vieraalla taivaankappaleella. 

*Asuessani Delftissä kävelin kerran kaupungintalon ohi, kun punaista mattoa pitkin saatettiin vanhaa, arvokasta herraa. Bändi vieressä soitti jostain syystä Star Warsin teemaa. Katselin aikani ja menin sitten kotiin. Myöhemmin luin, että hän oli ollut Buzz Aldrin. Minä näin miehen, joka on kävellyt kuussa, enkä tajunnut kenestä oli kysymys. Oli ollut yleisöluentokin, enkä ollut edes tiennyt. Kiroilin itsekseni, kun olin jättänyt tärkeät asiat niin syrjään, etten tiennyt erään sankarini olevan kotikaupungissani.

** Jos jollakulla on vinkkejä hyväksi ensimmäiseksi varsinaiseksi teleskoopiksi, kommenttilaatikkoon saa laittaa. Olemme harkinneet Orionin Sky Quest XT-8:aa, mutta se ei oikein sovellu hyvin valokuvaukseen. Silti se houkuttaa, koska se on kuulemma hintaluokassaan erinomainen, ja vielä jotenkuten kuljetettavissakin auton perässä.