Meidän piti joskus miettiä, että mikä se oma unelmatyöpaikkamme mahdollisina kuvajournalisteina tai muutenvaanjournalisteina olisi. Aika moni porukasta halusi vapaaksi taiteilijaksi, joka julkaisee kirjan silloin, toisen tällöin ja pitää näyttelyitä keskustojen gallerioissa. Minä mietin asiaa ja havaitsin, että haaveeni olisi päästä Hesarin Kuukausiliitteeseen.

Jos ajattelen niitä lehtiartikkeleita, jotka ovat jääneet mieleeni vuosiksi, ne ovat kaikki olleet Kuukausiliitteessä. Se juttu, jossa toimittaja matkasi rahtilaivalla Amerikkaan! Se, jossa haastateltiin raggarinuorisoa (okei okei, se tehtiin Putkinotkossa, joten totta kai se jäi mieleen, vaikka jutusta on kohta 18 vuotta). Ja kaikkein eniten se minua sisimpää myöten järkyttänyt artikkeli vuodelta 2000, juttu Maunulan muumiosta. Sen jutun luettuani en ajatellut mitään muuta vähään aikaan, vaikka koetin aktiivisesti lokeroida sen pois mielen etualalta. Asia kun oli niin, että aina kun artikkelin viimeinen kappale ja sen viimeinen lause tuli mieleeni, minua alkoi välittömästi itkettää, vaikka olisin ollut ruuhkabussissa tai töissä. (Pätee muuten näemmä yhä.)

Kuukausiliite voitti näemmä Bonnierin palkinnon viimekeväisellä artikkelillaan, joka käsitteli toimittajan vanhan isän kuolemaa. Sekin juttu on epäilemättä hieno ja vaikuttava. Itse en pystynyt viime keväänä lukemaan sitä muutamaa lausetta pidemmälle. Minulla on se säästössä. Ehkä joskus voin sen lukea, mutta ei nyt eikä edes kohta.

Hyvän tekstin lisäksi Kuukausiliitteessä on erinomaisia kuvia. Teksti ja kuvat pelaavat yhteen. Katsokaa nyt vaikka tätä maaliskuun numeron juttua Nebraskasta. Komeaa jälkeä.

No, oma urani Sanomalla tuskin lähiaikoina urkenee - eivät kutsuneet edes haastatteluun kesäkuvaajan hommaa haettuani. Mutta ainahan sitä voi haaveilla.