Japanissa jo viikon. Takana Kobe ja Nara, tällä hetkellä Hakonessa pitämässä sadetta. Fujin vierellä, mutta itse vuorta en ole vieläkään nähnyt. Blogattu on varastoon kun ei ollut nettiä. Uppailen niitä tekstejä tässä. Eka on tässä perässä, se on kirjoitettu jo monta monta päivää sitten Kobessa.

...

Ihan kuin olisin juuri ollut täällä. Tai toisaalta kuin siitä olisi kauan. Nagoyan lentokentällä kuumuus iskee päin näköä. Lentokenttäjunasta näkee sinitiilikattoja, baseballhäkkejä, pachinko parloreita, temppeleitä, valtavan kivisen Buddhan. Vastapäätä istuvalla tytöllä on kissankorvat ja häntä.

Shinkansen heittää meidät Kobeen. Hämmennymme hetkeksi ja saman tien meitä tullaan auttamaan; ai niin joo, Japanissa ei voi eksyä rauhassa, jos ei muu auta niin joku avulias ohikulkija vie henkilökohtaisesti perille. Muistan kumarrella.

Ryokan löytyy. Vastassa on nuori rouva, vanha rouva ja vähän englantia taitava pieni lapsi; "MY NAME IS KONOKO!" kajahtaa kovaa ja ryhti suoristuu. Muita lapsia näyttää olevan neljä. Perhe asuu yläkerrassa, vieraat alakerrassa. Meillä on kuuden tatamin huone, jota rouva väittää pieneksi ja me kehumme. Tuoksuu puu ja tatami ja se on se kaikkein oikein Japanin tuoksu.

Kylpyhuone on puutarhan perällä kivisillan toisella puolella, se on vihreä ja siellä on tietysti syvä lattiaan upotettu amme, 40 astetta tuntuu ehkä tässä kuumuudessa hieman liialliselta, mutta toisaalta virkistää. Vessassa on vessatohvelit ja keittiön jääkaapissa Asahia.

Pysymme hereillä ja harhailemme Kobessa. Löytyy satama ja jonkinlainen keskusta; Sallyn kuuluisaa baaria internetteineen ei löydy. Menemme jonkun hotellin vastapäätä istumaan terassille pimenneessä yli 30-asteisessa illassa ja juomme oluet ja syömme edamamet.

Sunnuntaina mietimme, mitä tehdä. Mainitsen jotain viereisestä vuoresta ja sen laella laiduntavista lampaista, ja H:n päätös on tehty. Sinne siis. Ensin Sannomiyalta bussilla numero 18 oikealle pysäkille, sitten Mayan köysiradoilla vuorelle ja sitten muutaman kilometrin patikointi lampaiden luokse. Patikkapolun alussa varoitetaan SNAKE DANGER!!!
Emme näe käärmeitä, mutta outoja lintuja ja kolibrin kokoisen mehiläisen tai ampiaisen. Japanin luonto kuulostaa kesällä siltä miltä kuvittelin viidakon kuulostavan.

Lampaat kuulostavat samalta kuin kotonakin.

Näen paljon nuoria perheitä. Lapsia kannetaan paljon, joko liinassa tai repussa, vaunuja näkee vähemmän. Ehkä ne eivät olisi käteviä tungoksessa. Kuulemma lapsia muutenkin pidetään paljon lähellä ja arvostetaan. Nuoret ja vanhat ovat lähempänä henkimaailmaa, sanoi joku joskus. En tiedä, mutta näyttää mukavalta, kun isät ovat kyykkysiltään pienten lastensa vieressä ja selittävät heille pitkät pätkät, tai kumartuvat laulamaan pikkuisilleen yhtäkkiä pari säettä.

Maya-vuorelta näemme koko Osakanlahden. Kuulemma näin hyvä näkyvyys on vain kerran pari kuukaudessa. Meillä on onnea. Palaamme alas kaupunkiin kun alkaa vähän sadella, ja menemme vielä katsomaan Koben matsuria, festivaalia, joka siirrettiin sikaflunssan pelossa toukokuulta heinäkuuhun. Syömme kojun yakisobat ja H:n syömäpuikot katkeavat, paha enne, pitää mennä temppeliin viskaamaan pari kolikkoa tai jotain. Alkaa sataa.

Meidän on tarkoitus vain käydä ryokanissa, mutta alkaa ukkostaa. Aiomme kuitenkin urheasti ulos. Eteisessä rouva sanoo meille huolestuneena, että toivottavasti ei ole mitään metallia päällä - salamointi kun on just nyt ihan päällä. Pääsemme tien toiselle puolelle ja sitten räsähtää niin lähellä, että minä palaan pikavauhtia takaisin ryokaniin. Luovutamme siis alle viidessä minuutissa. Viisas päätös, kommentoi ryokanin rouva, ja samassa lapset pelmahtavat alas portaita huutaen kovasti jotain. Obaaaaaaaa-san! Okaaaaaaaaa-san! Perhe ravaa yläkertaan, kunnes yksi pieni tyttö kääntyy kannoillaan, juoksee pari porrasta alas ja ilmoittaa meille vakavasti "There is a hole. It is dripping."

Ongelma ratkeaa kai ämpärillä. Kuuntelemme ukkosta, joka laantuu sitten kun on jo turhan myöhä lähteä ulos.

.... jatkuu .....