Jatkoa edelliselle ensimmäiselle Japani-postaukselle.

Mistä minä tiedän Koben kaupungin? Suuresta Hanshinin maanjäristyksestä. Vuonna 1995 yli 6000 ihmistä kuoli, kymmenettuhannet haavoittuivat ja sadattuhannet joutuivat kodittomiksi, kun iso osa Kobea tuhoutui 7.2 richterin maanjäristyksessä. Nykyisessä Kobessa katastrofista ei näy jälkeäkään. Tai näkyy, satamaan on jätetty pieni kaistale katua ennalleen, lyhtypylväät seisovat vinossa ja asfaltti on romahtanut ja halkeillut, mutta ei kai siitä saa minkäänlaista kuvaa.

Aiemmin Japanissa olen hiljaa toivonut että saisin kokea ihan pienen maanjäristyksen, mutta Kobessa en uskalla aihetta ajatella.

H lähtee maanantaiaamuna töihin konferenssiinsa. Minä harhailen ensin satamassa - Harborland, pieni lautta-ajelu satama-alueella ja sitten Nanking-machissa eli Chinatownissa. Jossa ekana päivänä käydessämme ravintolan tarjoilija kävi kysymässä, josko olemme häämatkalla. Ei nyt toki.

Lautalla kuulen, kun vieressä seisovat nuoret supattavat keskenään ja kallistan korvaani. "How you are today? How are today? How you?"

Lopulta teinit päätyvät lopputulokseen ja kääntyvät minua kohti ja hymyilevät ja kysyvät oikein kohteliaasti "How are you today?" Minä koetan jutella pidemmälle, mutta ei heillä ole enempää englantia, eikä minulla lähes lainkaan japania. Siispä osoittelemme toisillemme hienoja näkymiä ja elehdimme. Näen vasta satamaan parkkeeranneen Shanghain-lautan ja saan selville, että sillä sinne tosiaan pääsee, 48 tuntia kestää, ei ole kallis, matkaajia menee suuntaan ja toiseen. Pakahduttaa hetken (kuten usein reissuilla) että tämänkin sitä pääsee näkemään. Japanilaisessa satamakaupungissa Kiinan-laiva.

Käyn myös Koben meripäivillä, samaan aikaan kuin Kotkan, ja osaksi samanlaiset, kojuja, joissa myydään kaljaa ja pientä syötävää, eri kaupungin puolia esitteleviä kojuja. Mutta on erojakin: guamilaisten ja havaijilaisten esityksiä, jotain tansseja okinawalta, satoja japanilaisia tätejä kimonoissa.

Illalla menemme syömään izakayaan. Ruoka on hyvää ja sitä on paljon ja koko henkilökunta karjaisee "irasshaimase!" kun astumme sisään. Lähtiessämme ulkona ripottelee hieman vettä. "Do you know it is raining? Wait a moment please" sanoo tarjoilijamme ja kumartaa. Hän katoaa takahuoneeseen ja tuo sieltä sateenvarjon, "please take this."

Yölliset ja sateiset Japanin kaupungit saavat aina aikaiseksi sen, että päässäni alkaa soida Bladerunnerin teemamusiikki. Junaraiteiden alla olevat nuudelipystikset. Monessa tasossa kulkevat highwayt. Pelihallien neonvalot ja kilinä. Nopeasti kadulla liikkuvat hahmot, liikennevalojen elektroniset linnunäänet, puhuvat juoma-automaatit, valtavat tv-näytöt, joissa välkkyy jotain uutta ja sekavaa.