Jalat olivat tänään aamusta aladoobia, joten fiksuina päätimme pyöräillä 25 kilometriä. 450 metrin korkeuseroilla. Ylämäkeä Col des Montetsiin, alamäkeä sieltä takaisin. Jouduin loppumatkasta ylös työntämään pyörää, koska en yksinkertaisesti pystynyt enää polkemaan. Jalat olivat aivan kuitti. Laskettiin eilen, että eilinen kävelykin oli kuitenkin kaksinumeroinen kilometrimäärä vaikeassa maastossa yli 800 metrin nousulla (ja sitten taas laskulla), joten eipä ihme, että jalat valittavat. Iris kertoi joskus jostain Nepal-vaelluksestaan suunnilleen, että "Finally my feet voted to amputate the rest of my body". Se vaihe lienee vielä edessä..

Paluumatkalla kastuimme ukkossateesta ja alamäessä oli vaikea pitää vauhtia kohtuullisena, kun tiellä oli vettä. Isot autot ohittelivat neulansilmämutkissa. Toisella puolella tietä vuorenseinämä ja metsä, toisella pudotus alas koskeen. Upeat maisemat. On täällä vähän toista fillaroida kuin lättänässä Hollannissa. Tosin vuokrafillarit olivat etujousitettuja maastopyöriä, jotka rullasivat maantiellä suunnilleen yhtä hyvin kuin traktorit. Takaisin tullessa olin silti oikein kiitollinen leveistä ja pitävistä renkaista.

Alkaa varmaan näyttää vähän narsistiselta tämä omakuvien keräys blogiin, mutta haluan vain todistaa itselleni, että tuollakin tuli oltua.



Säätiedotus näyttää ikävältä, sateita ja ukkosia tiedossa näillä näkymin perjantaihin asti. Sade ei niin paljon haittaa (paitsi että ei sateessa uskalla olla korkealla, kun tulee liukastakin), mutta ukkosta kyllä pelkään. Ei ole kiva olla korkein kohta, joka törröttää rinteestä, kun salamoi.