torstai, 29. marraskuu 2012

Muutto

Blogi jatkuu tästä lähtien täällä.

Kiitokset ystävä N:lle isosta bloginpelastustyöstä. Kaikki kommenttinnekin ovat uudessa paikassa turvassa ja luettavissa.

tiistai, 13. marraskuu 2012

Rikki, särki.

Vuodatuksen blogipalvelu on nykyään useammin rikki kuin toiminnassa. Nyt ei saa ladattua kuvia, mutta aika usein en pääse päivittämään yhtään mitään, tai saan herjan että koko blogia ei ole olemassa. Ei kai nyt tosiaan auta muu kuin siirtyä muualle - kunhan vain keksisin keinon saada kommentit mukaan. Blogissa lienee suht hiljaista vielä kunnes ehdin paneutua asiaan.

maanantai, 22. lokakuu 2012

Syys

Hiljaisuus ei tarkoita sitä, että mitään ei tapahtuisi.

Olimme Chamonixissa vaeltamassa ja sitten Baselissa kylässä. H:n blogista yksityiskohdat

Helsingin mummista jätti aika. Vähän vaikea mieltää vielä koko asiaa, kun en ollut häntä vähään aikaan nähnyt. Outoa; ensin oli suru, sittemmin tuntuu kuin olisi vaikea muistaa, että näin kävi.

Seuraavan asuinpaikkamme etsintä jatkuu, tähän mennessä vähemmän huonolla menestyksellä. Tällä hetkellä hakukartta näyttää tältä:




Minä näprään yhä hakukoneasioiden kanssa, mutta päivitän myös portfoliota, koska Hollannista tuli yhteydenotto, että pari kuvaa kelpaisi ehkä yhteen julkaisuun. Työsopimus näpräykseen on katkolla tämän kuun lopussa, ja keskiviikkona saan kuulla, josko jatkossakin on hommia.

Käyn ihan kohta myös Suomessa, hyvin pikaisesti.

Regensburgissa on syksyinen sumu. Tonavanlaakso on kai Saksan sumuisin paikka, ja sen kyllä tähän vuodenaikaan huomaa. 

maanantai, 10. syyskuu 2012

i wanted that night to go on and on

I love to speak with Leonard
He's a sportsman and a shepherd
He's a lazy bastard living in a suit


Matkustimme 500 kilometriä pohjoiseen Leonard Cohenin konserttiin. Tämä taisi olla minulle viides; ensimmäinen oli vuonna 1988. 

Yleensä aina pala on ilmaantunut kurkkuun jossain kohtaa konserttia, mutta tällä kertaa jouduin nielaisemaan jo alkusanojen aikana. "Enää en uskalla luvata, että näen teidät vielä uudestaan. Siksi annamme nyt teille kaikkemme."

Ja vaatimaton mies soitti ja lauloi taas kerran yhden parhaista keikoistaan. Bändi oli hieman muuttunut; Dino Soldon staranelkeet ja saksofoni olivat vaihtuneet Alexandru Bublitchin mustalaisviuluun. Minusta tämä oli tervetullut muutos; viulu ja Javier Masin kielisoittimet pelasivat upeasti yhteen. 

Kun Cohen aloitti kiertämisen 15 vuoden tauon jälkeen vuonna 2008, hän esiintyi ensin vain pienissä konserttisaleissa. Kuulemma siksi, ettei uskonut, että kukaan enää olisi kiinnostunut. Pian kävi ilmi, että stadionitkaan eivät aina riittäisi. Waldbühneen mahtui 25 000 ihmistä, mutta tunnelma oli kuin klubilla. 

Waldbühne sinänsä oli Cohenin konsertille mielenkiintoinen paikka. Hitlerin rakennuttama teatteri, jonka keskellä ennen oli diktaattorin oma aitio. Kylmät väreet hiipivät selkäpiihin, kun yhtye soitti melkein vihaisen version The Partisanista.

Les Allemands étaient chez moi
ils me dirent, "Signe toi"
mais je n'ai pas peur
J'ai repris mon arme.


Kohokohtia oli monia. H oli onnellinen saadessaan kuulla Everybody Knows'in ja Take This Waltzin, minulle ehkä tärkeintä oli konserttiversio kappaleesta Night Comes On. Encoret jäivät totuttua vähäisemmiksi, koska Berliinissä ulkoilmakonserttien on loputtava kello 23. Famous Blue Raincoat ehdittiin silti kuulla.

Yleisön tarkkaileminen oli taas mielenkiintoista. Takanani istui pitkähiuksinen hippityttö beat-runoilijoiden kokoelmateos käsissään; hän piirteli muistivihkoon kuvia ja kirjoitteli runoja ja toi mieleen erään edesmenneen ystäväni. Vieressämme oli amerikkalainen taideopiskelijahipsteripari, toisella puolellamme lapsiperhe nukkuvan taaperonsa kanssa, edessämme muutamia kovasti vanhoja ihmisiä. 

Muissa konserteissa en enää niin välitä käydä. Leonard Cohenin takia matkustan mielelläni toiselle puolelle maata.



Videon julkaisi Youtubessa Lothar Evers.

tiistai, 28. elokuu 2012

avaruukse

Neil Armstrongin kuolema oli minulle murheen paikka. Taas tuntuu siltä, että aikakausi on päättymässä - toisella taivaankappaleella kävelleitä on koko ajan vähemmän. Armstrong ja Edwin 'Buzz' Aldrin olivat minulle suuria sankareita lapsuudessani. Armstrongia en koskaan nähnyt, mutta Aldrinin kerran vahingossa.*

Kuukävelyäkään en koskaan nähnyt, sillä synnyin Apollo-ohjelman jo päätyttyä. Ihan pienenä lapsena kuulemma ihastuin, kun televisiossa näkyi jonkun filmiyhtiön logo, jossa näkyi tähtiä mustaa taustaa vasten. Hihkuin "Avaruukse!" ja olin kovasti tohkeissani. Vähän myöhemmin suosikkikirjani oli lapsille suunnattu Apollo-ohjelmasta kertova pieni tietokirja. Alle kouluikäisenä luin salaa Ray Bradburyn Marsin aikakirjat ja pelkäsin.

Sain vanhemmiltani lahjaksi pienen kaukoputken. Suuntasin sen Kuuhun ja opettelin meret ja Tychon kraaterin. Astronauttien jalanjälkiä ei näkynyt. (Kerran näin sillä myös vastapäisen talon naapurit täydessä touhussa, mutta arvioin homman tylsäksi ja suuntasin putken takaisin taivaankappaleisiin.)

Näköni heikkeni tenavana nopeasti, ja olin murheen murtama. En kehdannut kertoa kenellekään, että surin sitä, ettei minusta nyt voisi tulla astronauttia. Olin kovasti sitä mieltä, että muuten kaikki olisi ollut omissa käsissäni - siitä vaan koulun jälkeen lukioon, sitten lukemaan fysiikkaa, parhaassa tapauksessa samaan aikaan lentäjäkoulutukseen - ja kyllä vähintään Neuvostoliitto rekrytoisi. Mutta eivät ne ota rillipäitä.

Koulussa pidin ensimmäisen esitelmäni. Muut puhuivat harrastuksistaan, lemmikeistään tai kesämökkipaikkakunnastaan, minä piirstin kalvolle läpi Apollo 11:n ja kerroin kuuohjelmasta. Pelkäsin julkista esiintymistä niin, että tärisin, mutta muistan sen hetken, kun innostuin selittämästäni asiasta niin paljon, että pelko väistyi.

Tietysti innostuin järjettömän paljon myös fiktiivisistä avaruusaluksista. Huoneeni seinät oli paperoitu Star Trekillä bändijulisteiden sijaan. 

Ei minusta sitten koskaan tullut astronauttia, eikä edes avaruustutkijaa. Yliopiston tähtitieteen peruskurssi jäi kesken, ja matikat ja fysiikatkin kävivät jossain vaiheessa muka vaikeiksi. Vaihdoin alaa yhden ja toisenkin kerran ja avaruudesta tuli minulle "vain" harrastus. Innostuin muustakin.

Toki katson yhä NASA-tv:ltä laukaisut, muistan tarkistaa, milloin ISS kulkee ylitseni ja katson sitä kiikarilla, tarkkailen kuutakin. Kroatian lomallani paras nähtävyys oli dobsonilaisen teleskoopin kautta** nähty Saturnus. Syyskuussa toivon pääseväni yöksi tarpeeksi korkealle, jotta näen jossain valosaasteettomassa solassa kiikarillani Andromedan, jonka Seppo kerran minulle näytti Tartossa yliopiston työporukan matkalla. Avaruukse on yhä minulle tärkeä, ja tunnen pakahduttavaa onnea, kun voin nähdä netin kautta Curiosityn lähettämät kuvat Marsista tai kosmonauttien avaruuskävelyn livenä ISS:llä. Ei tällaista olisi pieni Tuuli osannut kuvitellakaan.

Minä vain toivon, että vielä joskus ehdin itse nähdä, kun ihminen taas kävelee vieraalla taivaankappaleella. 

*Asuessani Delftissä kävelin kerran kaupungintalon ohi, kun punaista mattoa pitkin saatettiin vanhaa, arvokasta herraa. Bändi vieressä soitti jostain syystä Star Warsin teemaa. Katselin aikani ja menin sitten kotiin. Myöhemmin luin, että hän oli ollut Buzz Aldrin. Minä näin miehen, joka on kävellyt kuussa, enkä tajunnut kenestä oli kysymys. Oli ollut yleisöluentokin, enkä ollut edes tiennyt. Kiroilin itsekseni, kun olin jättänyt tärkeät asiat niin syrjään, etten tiennyt erään sankarini olevan kotikaupungissani.

** Jos jollakulla on vinkkejä hyväksi ensimmäiseksi varsinaiseksi teleskoopiksi, kommenttilaatikkoon saa laittaa. Olemme harkinneet Orionin Sky Quest XT-8:aa, mutta se ei oikein sovellu hyvin valokuvaukseen. Silti se houkuttaa, koska se on kuulemma hintaluokassaan erinomainen, ja vielä jotenkuten kuljetettavissakin auton perässä.