Tänään alkoi workshop Sand, trees and blood - beyond documentary, joka kuuluu Leidenin yliopiston taiteen tohtorin tutkinnon kurssiin. Akatemian lektoraatti kutsui minut sinne kuuntelemaan. Saan siitä sitten muutaman opintopisteen tämän tutkinnon sivuopintoihin.

Meille oli luennoimassa parivaljakko Roy Villevoye & Jan Dietvorst, jotka tekevät taide/dokumenttielokuvia. He eivät itse kategorisoi leffojaan dokumenteiksi, mutta muut niin tekevät, ja isoin osa illasta väiteltiinkin siitä, missä raja menee. Näemmä täällä opinnot ovat isoksi osaksi käsitemäärittelyä tohtoriksi asti. Mehän ollaan väännetty dokumentaarisen määritelmästä toisesta vuosikurssista lähtien, päätymättä niin yhtään mihinkään.

No, yksi iso asia jäi illan luennosta mieleen. Syyt, miksi Villevoye ja Dietvorst eivät halua kuulua dokumentaristeihin, ovat dokumenttielokuvan konventiot.

"The voice-over, for example, in which an omniscient narrator explains and provides insight into the situations. .... Documentaries in areas like the Asmat territory are not infrequently filmed in just one week. This can only happen when there's a preconceived plan; filmmakers then go in search for the truth that they themselves have, as it were, hidden. These are films in which the people and the situations are no more than walk-on parts on a set. The conclusions are fixed; these are stories that stem from an established view of the world." (R. Villevoye and Jan Dietvorst: Documentary Now! Contemporary strategies in photography, film and the visual arts)

Tätä dokumentaarisen valokuvauksen ja elokuvan ongelmaa olen tavallaan miettinyt koko vuoden, ainakin Leslie Grantin masterclassista lähtien. Mitä kerron, jos päätän etukäteen, mihin narratiivini johtaa ja tarinani päättyy, ja lähden sitten kuvaamaan sitä tarinaa? En minä silloin kerro niistä ihmisistä tai siitä paikasta jota kuvaan, vaan omasta maailmankäsityksestäni. Tarinan henkilöt ovat siinä palvelemassa minun tarkoitusperiäni. Ihan konkreettisesti; Villevoye mainitsi, että Asmatissa Papuassa on tehty monta dokumenttia, mutta vain yhdessä niistä paikalliset ihmiset puhuvat itse, omin sanoin. Muissa heistä kertoo se kaikkitietävä kertojanääni, joka korostaa heidän alkeellisia olosuhteitaan ja alikehittynyttä kyläyhteisöään.

Mutta ongelma ei ole olemassa vain ns. kolmannen maailman kuvaamisessa. Ihan yhtä paljon on dokumentteja länsimaailman kaupungeista, vuokralähiöistä, maahanmuuttajista jne. joissa tekijä on selvästi etukäteen päättänyt tietenkin näkökulmansa, mutta myös tarinan lopputuloksen. Viimeinen luku on kirjoitettu jo ennen kuin projektin kuvaaminen on aloitettu. Nyt näytämme teille näitä köyhiä ihmisiä ja rikkonaisia betoniseiniä. 

Mistä päädyinkin sitten miettimään, että nykyaikana tekijä ja hänen näkemyksensä tuntuvat aina olevan keskipisteessä. Itse tarina kulkee tekijän ehdoilla ja tekijän ympärillä. Emme katso dokumenttia Afrikasta, vaan senjasen dokumenttia Afrikasta. Kun Louis Theroux menee juttelemaan uusnatseille tai survivalisteille, katsomme sitä, miten he reagoivat Louis Therouxhun ja tämä heihin. Ja sama pätee hyvin laajalti muuallekin. Pari viikkoa sitten keskustelimme baarissa National Geographicista ja vanha työkamuni ja kamuni Visa sanoi, että NG:n dokumenteissa ja luontokuvissakin häiritsee se tekijän nostaminen keskipisteeseen. Emme näe ohjelmaa tai kuvia Antarktiksesta, vaan ohjelman tai kuvia siitä kun tämä ohjelmantekijä tai kuvaaja nyt on ihan oikeasti siellä Antarktiksella.

Aihe on siis jäänyt toissijaiseksi ja sen käsittelijästä on tullut tärkein. Kohde, aihe, on rekvisiittaa, jonka avulla tekijä tuo näkemyksensä esiin maailmalle. 

Minä en taida haluta tehdä dokumentaarista valokuvaa niistä lähtökohdista. Sen on oltava jotain muuta. Nyt kun vielä tarpeeksi mietin, pohdin ja opin, keksin ehkä, miten työni alkaa olla jotain muuta.