Suomessa oli älyttömän kiva käydä. Olisin voinut olla kauemminkin. Oli upeaa nähdä kallioita ja kiviä, mäntymetsää, saaristoa. Pääsin ongelle ja terassille. Näin kovasti tärkeitä ihmisiä (vaikka jäi heitä kyllä näkemättäkin, esimerkiksi ne itäisemmän Helsingin Tuomiset..) ja tein kesäasioita. Helsinki oli yhä ihana. Mutta jotkit asiat kyllä ahdistivat. Eniten se suomalainen alkoholimentaliteetti. Ehkä mä en vain muista, mutta oliko katukuvassa tosiaan noin paljon aivan kaatokunnossa olevia ihmisiä ennenkin keskellä päivää? Taivaallisen rauhan aukiolla (jota kartoissa Vaasanaukioksi väitetään) ihmiset makasivat sammuneina, ja keskellä aukiota mies pissasi housut kintuissa osin maahan, osin kintuilleen. Känninen nuorimies, jonka hampaat olivat katkenneet, sönkötti minulle kuuden aikaan illalla Mariankadulla. Nuori tyttö makasi asemalaiturilla ja minä pelkäsin, että se kierii kännissä junan alle.

Koko vuoden aikana olen Hollannissa nähnyt yhden hyvin humalaisen ihmisen (jos omia vieraita ei lasketa). Mä en ole enää tottunut tuohon meininkiin. Silti tuntuu siltä, että ei se voinut ennen olla noin hurjaa.

Toinen silmiinpistävä asia oli yksikulttuurisuus ja yksipuolisuus. Sentään vanhempieni kotialueella oli montaa kansallisuutta, eriväriset lapsukaiset leikkivät pihalla suomeksi. Muuten Suomi on vielä kovin sinisilmäinen ja pellavapäinen. Muuttumassa oleva asia, tuo.

Lisäys: Ehdin muuten tavata vähän hemmetin monta kissaa! Tietysti vanhempien "pehmoeläin", hännätön kissani Toope (ensin Reuben, mutta nykyinen nimitys sopii jotenkin paremmin), sitten tädin Nekku, pennut Frodo ja Nimetön, enon hurrja ocicat Vertti, serkun Allu, toisen serkun Tiikeri ja vielä siskon Myy.