Nyt neljän ja puolen vuoden poissaolon jälkeen koen ensimmäistä kertaa vieraantuneeni ystävistäni. Tajusin juuri, että en ole oikeastaan kuullut Suomen ystävistä mitään kesän jälkeen (paria lyhykäistä viestiä lukuunottamatta); en tiedä, mitä heidän elämiinsä kuuluu, en tiedä, mitä he tällä hetkellä tekevät tai harrastavat tai ajattelevat. Facebookin statuspäivitykset ovat se ainoa kontakti, eivätkä monet ystävistäni siellä edes roiku.

Oma syy, tietysti. Mitäs olen mennyt kuvittelemaan, että asiat säilyvät ennallaan ilman, että minun tulee tehdä enemmän töitä niiden ylläpidon suhteen. Enpä ole minäkään paljoa kirjoitellut, lähinnä vain tätä blogia, jolla on vähemmän ja vähemmän lukijoita koko ajan. Se lukijoiden väheneminenkään ei ole mikään ihme, sillä mitään kovin mielenkiintoista täällä ei nykyään ole, jos ei sitten satu erityisesti tykkäämään vapaa-ajattoman taideopiskelijan stressivalituksesta.

Olisi pitänyt lähetellä sähköpostiviestejä ja kysellä, että mitä teille kuuluu, laittakaa vaikka joku kuva, ovatkos lapset kasvaneet, miten töissä menee, oletteko lukeneet mitään hyviä kirjoja viime aikoina? Ei ole tullut tehtyä, enkä tiedä, saako tilannetta enää hyvin korjattua. Olen jo ulkona kaikesta ja ehkä siellä pysyn. Luonnollista kehitystähän tämä on. Mutta silti.

Mietityttää.