Neljä elämäni rankinta vuotta. Ensi viikon lauantaina saan tutkintotodistuksen.

Nyt ei jaksa kirjoittaa enempää, olen aika puhki. 

Tokaluokkalaiset määrätään avustajiksi. Tässä Anniek sekoittaa maalia.

 Huonetoverini Rebecca mittailee seinäänsä.

Henri ja monitoimityökalu - toinen pää lattiaharja, toinen pää maalitela.

Rebeccan seinä maalattuna.

150 cm x 120 cm Palkkatilantori.

Viittä vaille valmis tila. Teksti pitää vielä liimata seinään asti. Ikkunan verhot on tehty juustokankaasta; säädimme niitä H:n kanssa kolmeen ikkunaan kolme päivää.

Tänään oli loppukokeen kenraaliharjoitus, hyvin meni. Huomenna vielä vähän viimeistelyä ja vuorosanojen opettelua ja ylihuomenna komission eteen.

Muistan, kun ekalla opettajien toimesta varoitettiin, että jos on harrastuksia niin ne kannattaa lopettaa saman tien, niihin kun ei KABK:n foto-opiskelija ehdi. Ja jos on duuni niin se kannattaa jättää. Ja jos on poika- tai tyttöystävä Akatemian ulkopuolella niin parempi panna suhde poikki  ennemmin kuin myöhemmin, kun ei sille kuitenkaan ole aikaa (no mulla on onneksi ymmärtäväinen ja sopeutuvainen puoliso).

Mutta siitä ei varoitettu, että 4. vuonna ei enää ehdi nukkua eikä syödä. Tein tänään työtä 14 tuntia koululla ja siihen päälle 2.5 tuntia kotona. Viime viikko oli samanlainen.

Onneksi tätä on jäljellä enää kolme päivää. Koputan puuta.

Oli tarkoitus kirjoittaa tarkka rapo viime keskiviikon arvioinneista, mutta en jaksa enkä halua, ja aina kun ajattelen asiaa, tulen niin kiukkuiseksi ettei se ole hyväksi. Mainitsen siksi vain muutaman asian.

Oman puheeni aikana pääopettajan puhelin soi. Hän kaivoi sitä laukustaan muutaman hetken, vastasi siihen ja käveli pois. Jäin hämmentyneenä seisomaan paikalleni. Opettajan palattua kysyin, josko saisin aloittaa puheeni alusta, mutta se ei käynyt. Yritin jatkaa siitä mihin jäin, mutta pasmat menivät sekaisin ja pari tärkeää juttua jäi sanomatta. Pääopettaja kommentoi, että en anna professionaalia vaikutelmaa koska takeltelen sanoissani. Hän käytti minulle puhuessaan jotain hollantilaista sananlaskua, jota en ymmärtänyt, ja eräs toinen opettajakaartin jäsen yritti selittää sitä minulle englanniksi. Pääopettaja kielsi tämän, ja kielsi samalla ketään puhumasta sanaakaan englantia minulle.

Saimme kaikki haukut siitä, että olimme jättäneet pois erään tarvittavan paperinivaskan, josta emme olleet koskaan kuulleetkaan, sillä meille unohdettiin kertoa siitä. Mutta meidän olisi kuitenkin pitänyt tietää vaikka kysymällä viime vuonna valmistuneilta.

Olimme kaikki nukkuneet edeltävällä viikolla parin tunnin yöunia ja tehneet työtä vuorotta. Arvioiden jaossa opettajat syyttivät meitä välinpitämättömyydestä ja siitä, ettemme a) tee tarpeeksi töitä ja b) ota koko hommaa vakavasti. He käyttäytyivät kuin luokan yleinen huono taso olisi ollut henkilökohtainen loukkaus heitä kohtaan. Mitenkään ei tietenkään ole mahdollista, että parempi kommunikaatio opettajien kanssa ja tuki heidän puoleltaan olisi ollut tarpeen? Ei, syy on meidän vuosiluokassamme.

Nämä liian vähän töitä tekevät ja välinpitämättömästi koko hommaan suhtautuvat taideopiskelijat vetivät viimeiset viikot nappien voimalla. Jotkut joutuvat ottamaan rauhoittavia jotta kestävät arviointitilanteet, moni on unilääkkeillä, ja siitä, mitä jotkut tekevät jaksaakseen, en viitsi edes kirjoittaa. Kyllähän me kolmikymppiset osaamme suhteuttaa tämän kaiken ja ymmärrämme, että vuoden päästä akatemian aika ja paineet ovat muisto vain, mutta kaksikymppisten nuoriso-osastolla ei ole siihen tarvittavaa elämänkokemusta. 

Jossain kohtaa koko hommasta on kadonnut kaikki suhteellisuudentaju. 

No, palaamme asiaan parin henkilön kanssa valmistumisen jälkeen. Ei se enää meidän luokkaamme auta, mutta ehkä muita vuosiluokkia. Tosin en usko, että saamme aikaiseksi minkäänlaista dialogia. Tyyliin kun kuuluu, että minkäänlaista arvostelua ei oteta vastaan ja se koetaan selittelyksi, jolla yritetään paikata omaa lahjattomuutta tai työmoraalin puutetta. Koetamme väistää tätä sillä, että me asiaan tarttuvat olemme kaikki vihreää saaneita eikä meillä ole arvostelujen suhteen minkäänlaista lehmää ojassa.

Minun pitäisi vielä jaksaa saada projektini päätökseen. Tällä viikolla puurran kirjan parissa; sen pitäisi mennä painoon aika pian, jotta ehtii. 13.6. alkavalla viikolla alkaa näyttelyrakennus. 

Eilen saavutin jotain. Juoksin viisi kilometriä alle 40 minuutissa. Testasimme Roosin kanssa ensi torstain juoksukisan reittiä. Hidashan tuo tietysti on kenen tahansa mittapuulla, mutta minulle hyvä suoritus. Vielä maaliskuussa en jaksanut juosta kävelemättä kuin pari minuuttia. Nyt menee jo nelisenkymmentä. Aikomuksena on juoksennella kesän ajan viiden kilsan lenkkejä kolmisen kertaa viikossa ja sitten jossain vaiheessa koettaa kasvattaa matkaa kymmentä kilometriä kohti. Nopeudella ei ole niin väliä.

Se oli opiskelu-urani kamalin päivä se. Kirjoitan jaksaessani lisää, mutta nyt olen vielä liian puhki. Alkuviikko meni 1-3 tunnin yöunilla.

Vihreää valoa meistä sai 7.

Oranssia eli 'tilanne epävarma' 9.

Punaista eli ei saa valmistua  5.

Vaikea juhlia omaa hyvää tulosta kun moni ystävä joutui pettymään. Mutta juuri nyt olen joka tapauksessa niin emotionaalisesti rättipoikki etten oikein tunne mitään. Kohta varmaan alkaa jo hymyilyttää.

 Keskiviikon aikataulu:

Kyseessä on ns. Groen licht beoordeling. Omat opettajamme arvioivat, saammeko osallistua loppukokeeseen. Käytännössä vihreällä valolla pääsee loppukokeeseen ja hyvin todennäköisesti valmistuu (koskaan ei tähän mennessä ole tapahtunut sitä, että saisi vihreän valon muttei pääsisi loppukokeesta läpi), punaisella valolla saa palata takaisin koulun penkille ja yrittää uudelleen tammikuussa. Minullehan punavalo olisi katastrofi, koska en voi enää asua Hollannissa tämän kesän jälkeen ilman jotain todella erikoisia järjestelyjä.

Mitä aion näyttää keskiviikkona: yhden 75 cm x 95 cm vedoksen, dummyversion kirjastani, 30x40 -kokoisen dibond-alumiiniprintin, paperivalintoja (on tärkeää näyttää, miten aikoo loppunäyttelyteoksensa materialisoida), ne viisi valmista kirjallisen lopputyön kirjaa, pari maquettea (mikä se on suomeksi?) joissa on näyttelysuunnitelmani 1/40 -skaalassa. Viime päivät ovat siis kuluneet lähinnä askartelun merkeissä. Vanha kunnon Mr. Orc on avustanut skaalaamisessa:

Nyt pitää osoittaa olevansa valmis valmistumaan. Loppukokeessa meitä arvioi sitten talon ulkopuolinen eindexamencommissie.

Oltiin pienessä suomalaisporukassa Scheveningenissä sporttibaarissa katsomassa loppuottelua Suomi - Ruotsi. Parikin ihmistä oli tehnyt tarkistussoiton baariin, että näkyyhän se matsi varmasti. Olin kuitenkin niin integroitunut - toisin sanoen tiesin, ettei lupaus ole vielä tae mistään - että otin varajärjestelyn mukaan.

Ja hyvä niin. Siellä sitten katsottiin jostain venäläisestä fiidistä vironkielisellä selostuksella lätkää, kun kerran mikään sporttipubin kymmenistä kanavista ei kuulemma matsia näyttänyt.

Hauskaa oli. Loppujännitys vähän lässähti, kun alkoi tulla puheluita Suomesta, ja kävi ilmi että fiidimme oli pari minuuttia myöhässä. Peli kun oli oikeasti loppunut jo siinä kohtaa kun me jännäsimme kahta viimeistä minuuttia. Mutta ei se mitään, parasta oli katsoa peliä porukalla.

16 vuotta sitten asuin exän kanssa Haagassa ja luokkakaverini tulivat sinne katsomaan peliä. Huusimme niin, ettei Mertarannan selostuksesta kuullut niin paljon. Se toki kuului, kuinka Ruotsin puolustajat pelattiin kebapkioskille. Voiton jälkeen soitimme vinyylilevyltä Porilaisten marssin (exä oli sotilassoittaja, joten meillä löytyi tätä matskua ihan omasta takaa) ja lähdimme Helsingin keskustaan juhlimaan. Tällä kertaa ei oltu Haagassa vaan Haagissa, ja suihkulähteessäkin jäi uimatta, mutta fiilis oli sama.

Tänään onkin sitten ollut vähän vaikea päästä takaisin työmoodiin. Taittoa on tullut tehtyä, ja lisäksi yritän miettiä näyttelyinstallaatiosuunnittelua (keskiviikkona on rakennettava kenkälaatikkosuunnitelma ja laitettava sinne se uskollinen näyttely-yleisö. Warcraft-örkki, mittatikuksi), mutta jostain syystä nyt ei ole idean ideaa. Pitäisi tehdä jotain, joka kai liittyisi kylmään ja lumeen. Todennäköisesti näyttelyssä on kaksi dibondille vedostettua isoa kuvaa, joista kummassakin kinokset ovat pääosassa. Toisessa yö, toisessa päivä. Mutta mitä rakentaa niiden ympärille? Olen ollut niin intensiivisesti läsnä tuossa kirjanrakennusprosessissa että näyttelysuunnittelu on jäänyt vähemmälle, ja lisäksi pari opettajaani hyllytti aiemman ideani, jossa olisin käyttänyt ikkunanäkymiä installaation osana.

Duunia päivällä ja yöllä. Neuvottelen fotokirjan painatuksesta ja mietin ulkoasua ja sen lisäksi näyttelyjärjestelyjä. Lopputyön parissa me kaikki puurretaan, ja prosessia voi seurata vaikka tuolta:

http://eindexamenfotografie.tumblr.com

Sen lisäksi juoksen. Yhä vaan kolme kertaa viikossa. Nyt menee jo sellaiset 35 minuuttia juoksua ilman mitään kävelyintervalleja. Neljän ja viiden kilometrin välissä se matka tuppaa olemaan. On uusi tavoite, 2.6. juostava kilpailu Delftissä, johon Roos ja minä ilmoittauduimme jossain hetken mielenhäiriössä. Siinä matka on viisi kilometriä ja mun ainoa tavoite on juosta se alle 45 minuuttiin. Olen hidas mutta sinnikäs.

H on myös sinnikäs. Suomen akatemia sanoi kai kolmannen kerran ei. On siis todennäköistä, että Suomeen ei muuteta ihan lähiaikoina. Kunhan nyt jonnekin. Joka tapauksessa asumme taas heinäkuusta lähtien samassa maassa.