Olen paiskinut koululla töitä loppunäyttelykandidaattien apuna. Pahaksi onneksi kohdalleni sattui meidän luokalta sellainen työpari, joka laistaa kaikki hommat, sekä sellainen työnantaja joka ei oikein tiedä mitä haluaa, saati sitten miten siihen päästä. Hän ei halua vasaroida, pitää poraa liian vaarallisena, ei ymmärrä miten mitataan eikä oikein osaa muuta kuin nostaa kädet pystyyn ja mennä paniikkiin.

Tein sitten tänään yhden näyttelypöydän ja yhden valeseinän, tasoitin ja maalasin parit seinät ja parit kaapit ja pähkäilin yhden kulman rakennusvaiheita. Siis enhän minäkään osaa, mutta pakko jonkun on jotain alkaa tehdä kun yksi ei ilmaannu paikalle ja toinen voivottelee kädet pystyssä. Jos ei tullut tarpeeksi hyvää niin saapi syyttää itseään hän. :-p

(Olisi kyllä tarvittu yksi kpl Heinoa paikalle, valmista olisi varmaan tullut tunnissa... :-) )

Huomenna tarkoitus oli että sinne menee muita, mutta nyt ne muut aikovat liueta ja minua kärtetään paikalle. Minulla on kuitenkin jo muuta sovittuna ja koko päivälle ohjelmaa ja hoitakoon muut osuutensa ja ja ja ... ja on syyllinen olo, kun en ole menossa.

Eilen oltiin koulun hippijuhlissa. Eipä tarvitse taas koulubileisiin pariin vuoteen mennä. Ihan kivaa, tavallaan, mutta taidan viihtyä paremmin kotona.

Olen nähnyt nyt lentokoneenputoamisunia kolmena yönä peräkkäin. Taitaa se Air Francen airbusjuttu vaivata alitajuntaa, kun pitää taas keskiviikkona airbussailla. Eiköhän se taas suju, ennakkojännitys on aina pahempi kuin se itse lennon aikainen pelko. Toivottavasti niin tälläkin kertaa.

Keskiviikkona avasimme näyttelyn, ja tiistaina se piti rakentaa. Sen lisäksi meillä oli kolmannen vuoden opiskelun infotilaisuus ja meidät allokoitiin orjiksi nelosluokkalaisille, jotka rakentavat loppunäyttelyään.

Kolmannen vuoden infossa proffa sanoi sen, jonka olen halunnutkin kuulla jonkun opettajan myöntävän; hän sanoi, että tietää ihan hyvin, että joudumme tekemään töitä paljon enemmän kuin neljäkymmentä tuntia viikossa. "Mutta sille nyt vain ei voi mitään." Kuulemma aiempina vuosina kolmas vuosi on ollut vielä huomattavasti ekaa ja tokaa rankempi, mutta nyt he yrittävät muuttaa sitä vähän meidän eduksemme. Siitä kai kauhistuivat, kun kolmasluokkalaisia jäi luokalle tai karsiutui 13 kappaletta nyt keväällä.

Mun nelosluokkalaisen piti alunalkaen rakentaa näyttelyään sunnuntaina ja maanantaiaamuna, ja siksi aikataulut sopivat minulle hyvin. Nyt kuitenkin näyttää siltä että minua tarvitaan myös lauantaiaamusta lauantai-iltaan JA sunnuntaina JA maanantaina JA hohhhoijaa. Sinne menee viimeinen Hollannin-viikonloppu ennen Suomeen siirtymistä. Minun oli tarkoitus käyttää lauantaiaamupäivä omien hommien lopetteluun (kuvien poltto cd:lle ja lähetys niille kaikille, joita olen dokumentti- tai reportaasisarjoihin vuoden aikana kuvannut) mutta saa nyt nähdä, milloin siihen taas on aikaa. Pakko hoitaa ennen Suomea.

No, viikon päästä tähän aikaan istun junassa kohti Hämeenlinnaa, Katumajärveä ja juhannusta. Katse sinne!

Kun pari vuotta sitten aloitin KABK:ssa, oli kaikki aika outoa ja kummaa, enkä ymmärtänyt hollantiakaan vielä kovin hyvin. Meidät uudet ulkkarit laitettiin tulemaan juttuun keskenämme, ja aika pian koulun pohjoismaalaiset - me kaikki neljä - sitten löysimme toisemme. Meitä oli Line Norjasta, Lovisa ja Micke Ruotsin Motalasta, ja minä.

Puhuimme keskenämme jonkinlaista skandinaaviskaa. Alussa hengasimme paljonkin yhdessä - varsinkin kun Lovisalla ja Mickellä ei vielä ollut kaksia kotiavaimia ja matkapuhelimia, ja jonkun piti aina tavoittaa toinen toiselle - mutta myöhemmin tietysti kiinnityimme enemmän omien osastojemme kuvioihin. Lovisa ja Micke olivat kuvataiteen puolella, eikä heidän ja meidän valokuvaajien kanssa ollut suurta yhteyttä.

Samoilla hollanninkursseilla kuitenkin aikamme kävimme, ja juttelimme käytävillä. Ruotsintoverit nauroivat huomatessaan, miten minun ruotsini hiljalleen korvautui hollannilla. He alkoivat sopeutua aika äkkiä hekin. Kuten moni meidän koulussamme, Micke harrasti kiipeilyä ja boulderointia ja kävi Haagin kiipeilyhallilla tiuhaan. Siellä on töissä pari luokkatoveriani ja kiipeämässä käy moni.

Muutama viikko sitten Micke lähti yhden kiipeilykaverin kanssa Ranskaan boulderoimaan. Matkaan lähdettiin kaverin, E:n, autolla. Pari päivää reissun alkamisen jälkeen Micken matkapuhelin vaikeni. Lovisa ei saanut häntä enää kiinni. Yhtäkkiä E:ltä tuli viesti, että pojat olivat riidelleet ja lähteneet sitten eri suuntiin. Lovisaa viesti epäilytti, ja hän otti yhteyttä poliisiin, joka otti E:n kiinni Stuttgartista muutaman päivän päästä.

Micken ruumis löytyi muutama päivä sitten. E on epäiltynä murhasta.

Minä en ole viitsinyt tästä kirjoittaa, kun asia on ollut aika huhujen peitossa. Mutta nyt se on jo lehdissä ja koululla jaetaan tiedotteita asiasta; tarkoitus on pitää jonkinlainen muistotilaisuus. Lovisa on lähtenyt takaisin Ruotsiin jo aikaa sitten ja tuskin tulee koskaan enää takaisin.

En oikein osaa ymmärtää koko kuviota. Mitä ihmettä on mahtanut tapahtua? Ja murha... tönäisy riidan tuoksinassa joltain ikävältä paikalta kiipeilyn aikana, ei kai se olisi murha, vaan tappo? Eli ikään kuin tässä olisi jostain sitä suunnitelmallisemmasta kysymys.

Äh, ei pitäisi spekuloida, kun ei tiedä. Joka tapauksessa taas yksi ihan turhan aikaisin pois lähtenyt kamu.

Keskiviikkona oli siis aika laittaa vuoden työ pakettiin. Minun arviointini oli Mustassa studiossa (kuten aina) yhdeksältä aamulla. Seinille lätkin nelisenkymmentä kuvaa; fototekniikasta portrettisarjan, perspektiivin, "leefgruisin", imitaation ja inspiraation ja "how not to make a portrait" -sarjan. Dokumentaarivalokuvauksesta seinällä oli kuurosarja ja kalastajasarja ja taidevalokuvauksesta "at home in my body - at home at my home", jossa oli kuusi omakuvaa. Lisäksi muutama berliiniotos lehtiformaatissa graafiseen suunnitteluun, yksi sarja Newrozista vapaisiin töihin ja kaikki työprosessit pöydille. Yhdellä läppärillä näytin Flashilla tehdyn "tv out of tune" -efektin (sen voi tsekata tuolla ja siinä on ärsyttävä äänikin mukana) ja toisella englanninkielisen blogin.

Kävimme H:n kanssa laittamassa kuvat paikoilleen jo edellisenä iltana, joten minkäänlaista ripustuspaniikkia ei tullut. Tulipa kuitenkin varsin kiusallinen hetki, kun ripustin vielä jotain aamulla ja kiipesin korkealle jakkaralle - riiips! Housut repesivät haaroista. Sidoin päällyspaidan vyötäisille, mutta silti koko ajan esiintyessäni mietin vain niitä housuja.

Arviointiryhmässä oli tällä kertaa seitsemän opettajaa. Puhe sujui suht hyvin, minun ei tarvinnut kovasti katsella muistilappuun, enkä myöskään takellellut ihan kauheasti. Opettajilta tuli paljon kehua. Fototekniikan Theo oli "heel tevreden", pieni ranskalainen setä sanoi että onnistun aina yllättämään positiivisesti, muutkin kommentoivat positiivisesti. Taidevalokuvauksen Diana ja proffa sanoivat, että olen vielä liian itsekriittinen ja siksi en tarpeeksi itsevarma.

Sitten oli minun vuoroni ohi ja oli aika ottaa nopeasti kuvat alas seiniltä, jotta voitiin jatkaa. Seuraavana samassa studiossa oli vuorossa Fleur, sitten Roos ja lopulta viimeisenä Matthijs.

Monella meni varsin hyvin, mutta yllätykseksemme Matthijs ja kaksi vuotta kanssamme opiskellut Niels eivät päässeet jatkoon kolmannelle vuodelle, vaan karsittiin pois. Matthijsin kohdalla homma on toisaalta epäreilu - hän vaihtoi Rietveldistä meille tammikuussa, eikä ole oikein oppinut "talon tavoille", mutta toisaalta KABK ei vaikuta oikein yhtään sopivan hänen tyyliinsä. Niels taas... kulkee omia polkujaan, ja sitähän meillä ei kovastipaljon suvaita. Pari muutakin karsittiin, eli jengimme pieneni 19 hengestä 15 henkeen, paitsi että kuulemma kolmannelta luokalta jäi luokalle seitsemän (!) jotka sitten kai sijoitetaan meille.

Kävin hakemassa porukalle borrelijuomat eli viinit ja oluet ja pienet naposteltavat. Hengasimme koululla vielä hetken kälättämässä menneestä vuodesta ja sitten suuntasimme kaikki ajoissa kotiin. Väsy kun oli joka tyypillä melkoinen. Ensi viikon keskiviikkona on tiedotustilaisuus kolmannesta vuodesta, muuten taidan olla jo aika vapaa (paitsi että näyttelymme toki alkaa myös keskiviikkona). 17.6. lennän hamsun kanssa Suomeen (H lentää myös, mutta iltakoneella, koska aamupäiväkoneeseen ei saanut enää lippuja.)

Tässä vielä lähinnä itselleni muistiin, ketkä minua tänä vuonna opettivatkaan:

Ewoud Traast kuvaamataito

Leo Erken reportaasivalokuvaus (webisivu jostain syystä alhaalla)

Diana Blok taidevalokuvaus

Jean-Jacques Almanza dokumentaarinen valokuvaus

Ingrid Grootes taidehistoria ja -teoria

Paul Christian van der Groen graafinen suunnittelu

Lotte Sprengers valmennus ja ammattiorientaatio

Corinne Noordenbos proffa

Tää olis nyt sitten kolmannen vuoden opiskelija Kuninkaallisessa taideakatemiassa. Rapo myöhemmin - nyt väsy, ja aamulla pitää mennä Dalai Laman luennolle - mutta tässä arvosanat:

Kollektiiviarviointi: 7

Fototekniikka: 7,5

Dokumentaarinen valokuvaus: 7,5

Taidevalokuvaus: 7

Graafinen suunnittelu: 7,5

Taidehistoria ja -teoria: 8

Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen. Plakkarissa 121 opintopistettä, niillä ensi vuotta kohti. Suositus olisi työharjoittelusta/vaihdosta Newportin akatemiassa, olisi kuulemma minun tyylilleni sopiva paikka. Mutta nyt loma.

Niin ja kiitos kannustustekstareista, mulla oli puhelin Mustan studion nurkassa koko päivän ja nyt vasta ne luin. Lämmittivät yhä.

Kuinka kerpeleessä vaikka sitä muka olisi kuinka ajoissa suorittanut kaikki varsinaiset hommat, tulee kollektiiviarvioinnista kuitenkin kauhea paniikkioperaatio. Tällä kertaa printtaus ei onnistunut sitten mitenkään. Printtasin portfoliokuvia tuolla meidän Canonin fotoprintterillä, joka äityi tekemään tulosteisiin viivoja. Putsasin tulostuspäät moneen kertaa ja jätin ne vielä denaturoituun alkoholiin likoamaan. Tein kalibraatiot ja kohdistukset. Eipä auttanut. Eikun äkkiä printterikauppaan heti kun se maanantain pyhänä oli hetken auki.

Uusi Epson näyttää paperilla hyvältä mutta on ihan kamala käyttää. Jälki Ilfordin mattapaperille on ihan luokatonta. Omituisia värihäivähdyksiä mustavalkossa jne. ICC-profiilien pitäisi olla kunnossa. Printtaan portfoliopinkan ja kulutan samalla ekat musteet jo loppuun. Katson jälkeä päivänvalossa ja tajuan, ettei sellaista kehtaa edes näyttää.

Uudet printit glossylla ja kansioon. Ei ehdi tehdä layoutia. Nyt enää yksi lehti, joka pitää printata lehtimuotoon, mutta eipä hätää, sen voi teettää copyshopissa kuten aina ennenkin.

Paitsi että tällä kertaa copyshopin henkilökunta ei ehdi, halua eikä osaa laittaa printteristään asetuksia kuntoon. En saa lehteä, vaan omituisia A3-paperin keskelle printattuja yksittäisiä sivuja. Tähänkin päästään vasta pitkän taistelun kautta; eivät osaa printata kunnolla pdf:stä, eivät ps-fileestä ja paikallinen Indesignin versio on niin vanha, ettei se ymmärrä minun tiedostojani.

Kotiin tulostamaan. Eilen ostettu printteri päättää alkaa tekemään paperitukoksia. Niistä selvittyä se tekee rumia viivoja ja tahroja printteihin. Täysi susi. Mutta nyt on enää seitsemän tuntia siihen kun pitää jo olla koululla, kello on noin yksi yöllä ja mitään ei ole enää tehtävissä. Lehti jäi sitten printtaamatta, toivottavasti asia ei koidu isoksi ongelmaksi. Meillä kun on ihan turha selitellä, miksi joku on hoidettu huonosti tai ei lainkaan. Ei sellaisia selityksiä kukaan kuuntele, oli vaikka printteri kuinka rikki tai copyshopin henkilökunta kuinka avutonta.

Epsonin Stylus Photo PX700W palannee tällä viikolla vielä kauppaan. Älkää muutkaan ostako.

Käytiin H:n kanssa ripustamassa sentään työt valmiiksi seinille. Nyt jos mikään poltergeist ei ole riehunut Zwarte Studiossa, on mulla sentään aika vähän tehtävää ennen kuin showtime alkaa kello yhdeksän. Ja onhan siinä ensimmäisenä olossa se hyvä puoli, että homma on aika äkkiä omalta osalta ohi.

(Joo, viime kerran otsikosta unohtui yksi.. siksi numerot eivät täsmää)

Tän päivän arvostelut myöskin läpi. Huomenna vielä kaksi ja sitten enää se loppushow keskiviikkona. Tämänkertaisessa loppushowssa olenkin ensimmäisistä ensimmäisin:

Tijd	Zwarte studio	Witte Studio	Lokaal vd toekomst	Grote studio	PD 101	Docenten Overleg Pb 101a
	Student	student	student	student	student	8.30
9.00	Tuuli Saarikoski	Raoul de Lange	Sam van Grinsven	Simone Engelen	Kim Nuijen	10.00
10.30	Fleur Beemster	Sietske Wouda	Boy Berends	Valérie Harmanus	Jacobine van Hellemond	11.30
12.30	Roos Trommelen	Niels Blekemolen	Anouk Erisman	Patrick Oud	Meike Janssen	13.30
14.00	Matthijs  Uivel	Coco Duivenvoorde	Inga Erdmane		Laila Cohen	14.30
ca.15.00	Uitslag

Nyt jo alkoi jännittää. Toisaalta hyvä olla ekana, ei tarvitse pelätä kauan. Sitäpaitsi voin mennä edellisenä iltana laittamaan kuvat paikoilleen.

Olin tänään koululla kahdeksaan, oli liikaa tekemistä, aina sitä kuvittelee, ettei tule loppupäivinä kiire mutta aina sitä työtä kuitenkin riittää. Unohdin syödä. Onneksi Reinder pelasti ja toi minulle ranskikset majoneesilla. Ranskikset oorlog eli sodan kanssa on muuten sellainen, jossa on vähän kaikkea.

Proffa tuli tänään halaamaan ja sanomaan että hyvä kun en mennyt Suomeen pääsykokeisiin vaan jään "tänne minne kuulun". Tuli hyvä mieli. Siellä on nyt monenlaista säätöä jotta minulle tehtäisiin täällä oleminen helpommaksi; koettavat miettiä helpotusta kuluihin tai sivuduunia koulun puolesta. Tykkään siitä, miten täällä huolehditaan opiskelijoista, ja siitä, miten meidän porukka on hitsautunut todella tiiviin yhdessäolon ja työnteon myötä aika solidaariseksi ja kiinteäksi jengiksi, vihdoin. Viime lukuvuoden lopulla oli aika paljon sellaista diivailua ja selkäänpuukotusta, kun iso osa porukkaa oli karsiutumassa pois, mutta nyt on enemmän sellaista ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa (heh).

Vuokranantajasetä ehtii tulla katsomaan rikkonaista ikkunaa "joskus ensi viikolla". Teippasin siihen pahvia. Ikkunaan, ei setään.

Tänään oli dokumentaarivalokuvauksen, taidevalokuvauksen ja sivuprojektien arvostelu ja lisäksi sain takaisin taidehistorian ja -teorian tehtävät.

Dokuvalokuvauksen arvostelussa pieni ranskalainen setä läpsäisi minua olkapäähän ja julisti "I like you!" Hän myönsi olleensa viime vuonna väärässä suhteeni (silloin hän ajatteli, että kaiken maailman tietokoneiden ja lukuaineiden parissa elellyt ihminen ei voi koskaan tulla hyväksi valokuvaajaksi, ainakaan enää tässä iässä) ja sanoi, että minulle hyvät kuvat eivät tule ilmatteeksi, mutta koska minulla on sinnikkyyttä ja motivaatiota vaikka muille jakaa, pärjään oikein hyvin. Ja sanoi vielä että "congratulations!"

Taidevalokuvauksessa sain kehuja kommunikaatiokyvyistä, uskalluksesta ja omien rajojen rikkomisesta ja miinusta siitä, että olen liian itsekriittinen. (En viitsinyt mainita, että tulen kulttuurista, jossa ei voi olla liian itsekriittinen.)

Taidehistorian tehtävät olivat kaikki menneet läpi arvosanalla hyvä. Niissä kehuttiin analyyttista otetta, omaperäisiä näkökulmia ja esseenkirjoituskykyjä.

Sivuaineista puuttui yksi opintopiste, joka meni hukkaan joskus viime lukukaudella, mutta koska kukaan ei tiennyt mihin se meni, päätti coach jostain syystä lisätä sen minulle muutenvaan tiskin alta.

Sanoivat vielä, että ovat helpottuneita kun päätin yrittää pysyä Hollannissa - niiden mielestä mä tuon "koheesiota" jengiin ja olen solidaarisuuden ja hengen kannalta merkityksellinen.

Johan tuli sitten kehua tosiaan tänään. Punastuttaa kohta, eikä meinaa kehdata tällaisia edes blogata. Nyt jotta tilanne tasapainoittuisi, pitäisi jäljellä olevista arvioinneista (fototekniikka, graafinen suunnittelu, interaktiivinen media) tulla kamalia haukkuja. Mutta enpä usko, kun ainakin nuo kaksi ekaa on menneet aika hyvin.

Täällä on muuten tänään hellepäivä, lämpö kävi meidän mittarin mukaan 27 asteessa. Minä päätin pitää illan vapaata ja aloittaa loppujen tehtävien tekemisen huomenna. Jos saisin huomenna myös suurimman osan printeistä tilattua, olisi sekin hoidettu eikä tulisi ensi viikonloppuna mitään printtipaniikkia. Kuulemma kun ensi viikon maanantai on vielä joku pinksterpyhä.

Flickriäni seuraavat ovat huomanneet, että teen fotosarjaa harrastajakalastajista. Olen käynyt nyt neljä kertaa Bieslandse Bosin ja Delftse Houtin alueella kuvaamassa ja kaksi kertaa Hoek van Hollandissa. Kuuden päivän työstä syntynee kuuden kuvan sarja.

Mitä olen oppinut: Delftse Houtin ja Bieslandse Bosin tyypit kalastavat karppia. Kala ottaa kiinni onkeen, jossa on elektroninen piippi. Piippauksen kuultuaan kalastaja vääntyy ylös teltastaan, menee nostamaan kalan ylös, punnitsee sen ja kuvaa sen, jos se on tarpeeksi näyttävä. Sitten kala heitetään takaisin jonkkaan. Välillä ajellaan kauko-ohjattavalla pikku veneellä lammelle kaatamaan karpinhoukuttimeksi kalanruokaa. Kun kala ei nappaa, pelataan korttia, poltellaan pilveä, kuunnellaan musiikkia ja pelataan jalkapalloa.

Hoek van Hollandissa meren rannalla meno on toista. Siellä kalastavat yksinäiset vanhat sedät, jotka ainakin tappavat saaliinsa, todennäköisesti syövätkin. Seistään saappaat jalassa laivojen aallokossa aallonmurtajalla, heitellään virtauksiin. Mopon tai pienen pyörän (turbo-mallisen, meikäläiset tietävät mistä puhun) tarakalle on köytetty onkitarvikkeet ja ohjaustangossa roikkuu muovipussi kaloja varten. Eväinä on vettä ja voileipää.

Omat ahveneni ajattelin tänäkin kesänä onkia Kukourin portilta. Tilaisuuksia löytynee; vuokrasin kesäkodin Helsingistä (soluhuone) ja pysyn varmaan Suomessa koko kesän.

TAIK tai siis A?a!lto tai mikälie ei kutsunut minua pääsykokeisiinsa. Nyt olisi siis mahdollisuus koettaa onneaan piirustelemalla viikon ajan Lahdessa. Taidan jättää väliin; jos pitää päättää, valmistunko täältä Kuninkaallisesta akatemiasta kahden vuoden päästä tai Lahdesta ties kuinka monen vuoden päästä niin järkevintä minun on pysyä täällä. Plus että kun ne pääsykokeet siellä ovat näemmä jotain ihan muuta kuin valokuvausta, en todellakaan välttämättä pääsisi sisään. Eli asemapaikaksi jää nyt Hollanti.

Mikä tiedoksi myös sinne Ruotsin suuntaan.

Vähän ontto olo siitä etten selvästikään ole muuttamassa Suomeen. Päätin, että vietän ison osan kesästäni Suomessa etsien stage- eli työharjoittelupaikkaa. Työharjoittelu on kuitenkin aikataulussa jo ensi helmikuun alusta ja jatkuu seuraavaan kesään asti. Sen voi periaatteessa tehdä missä vain, eli myös Suomessa. Jotta työpaikan etsiminen olisi helpompaa, koetan nyt alivuokrata jonkun pienen solukämpän Helsingistä kuukaudeksi tai pariksi tälle kesälle. Kämppävaihtokin tietysti olisi mahdollinen, mutta kun en ole tietoinen H:n kesäsuunnitelmista niin en voi vaihtaa Delftin kämppää pois.

Kesällä pitää sitten saada jonkinlaiseen kuosiin myös asumiskuviot täällä jatkossa. Jos H päättää etsiä työpaikan Hollannista, jatkamme varmaan tässä tienoolla, tai jopa tässä samassa asunnossa. Jos ei, niin sitten vaihtoehdot ovat seuraavat: a) vuokraan tästä kämpästä tuon yhden huoneen pois jollekin kämppikselle b) muutan opiskelija-asuntoon johonkin c) vuokraamme kaveriporukalla Haagista isohkon asunnon rauhalliseksi fotarikommuuniksi. Joka tapauksessa tämä kämppä on liian iso ja kallis yhden opiskelijan asumukseksi. Vaihtoehto c alkaa houkuttaa aika paljon, jos tilanne siis on se, ettei H tule Hollantiin kokoaikaiseksi asujaksi.

Seuraavat 3 viikkoa ovat ne vuoden pahimmat; valmiiksi pitää saada kaikki vuoden tehtävät ja lisäksi työt pitää vedostaa ja printata ja vaikka mitä. Taidehistorian viimeisen tehtävän palautin tänään, joten se on nyt plakkarissa. Siitä viisi opintopistettä taas kasaan.

Tiistaina studiossa juhlittiin Raoulin ja opettajamme Theon syntymäpäiviä syömällä keksejä ja tanssimalla Abbaa, tänään interaktiivisen median opettajalla oli OPM eli oma pullo mukana, joten tarjolla oli viiniä. Huomaa, että on lukukauden loppu käsillä.

Opetusta minulla on tänä vuonna vielä kahtena päivänä. Sitten on tokaluokka lusittu, edessä vain arvostelut ja päättöarvostelu.

Tänään on 3 tunnin yöunien ja 11 tunnin koulupäivän jälkeen jokseenkin väsy olo. Vielä pitäisi valmistaa pari tehtävää huomiselle. Kannustan itseäni vetämään edessä olevat 3 pientä viikkoa täysillä - niiden jälkeen koittaa KESÄ ja LOMA ja JUHANNUS ja SUOMI ja MÖKKI ja JÄRVI ja MERI ja VAARIN VENE ja KANNAS.

Edit: Ai hemmetti! Yksi tärkeä kesämeno unohtui, vaikka pitkästä aikaa pääsee mukaan: FINNCON.

(ai niin ja uskaltaako sitä sanoakaan, mutta eka (ryhmä)näyttelyni on tuossa vielä ennen juhannusta ja sinnekin pitäisi tehdä isoja kuvia.)

Postilaatikossa odotteli tänään kutsu Lahden Muotoiluinstituutin pääsykokeisiin. Olisivat 23.5. -> , viikolla jolloin meillä on ainearvostelut.

Mitä tehdä.

Tuplaa tai kuittia tästä tulee. Ja entä se TAIK vielä.

Edit: Jännää, että vaikka kuinka olisi 32 ja maailmalla, niin pulmallisissa tilanteissa sitä lähes refleksinomaisesti soittaa äidille. Puolen tunnin puhelu selkeytti joitakin ajatuksia, mutta vielä on pohtimista.

Minulla oli eilen palaveri coachini eli opiskelukoordinaattorini kanssa. Hän meinasi slaagin saada kun kuuli, että olen tässä harkinnut muualle siirtymistä. Kuulemma haluaisivat KOVASTI pitää minut kuninkaallisessa akatemiassa ja jos yhtäkkiä kesällä muutan Suomeen enkä tulekaan syksyllä kouluun, ovat kovin kovin kovin suruissaan. Minusta ei ole muuta kuin positiivista sanottavaa kaikilla opettajilla ja luon yhteishenkeä vuosikurssille ja pärjään kuvallisesti hyvin jne jne. Melkoinen itsetunnon kohotustuokio siitä sitten tuli.

Mutta tiedä sitten tässä.

Yksi opintopiste on hukassa. En tajunnut, että minulla pitää tällekin lukukaudelle olla yksi ylimääräinen piste jostain omasta proggiksesta, joten ei ole tullut tehtyä omaa proggista. Nyt pitäisi keksiä sellainen tyhjästä. Ehdotuksia? Työmäärän pitäisi olla n. yksi viikonloppu, koska ei tästä tosiaan saa kuin yhden pojon.

Ostin pipodiskon tai siis poppikoneen. Kohta soi korvissa taas. Nyt on jo latailtu levyiltä Eva Dahlgreniä, Wanda Landowskaa, Kotiteollisuutta ja Crosby, Stills & Nashia.

Huomenna kirkolle viettämään lauantaita.

Essee on väännetty väkisin valmiiksi. Seitsemän sivua tekstiä plus kuvat. Riittänee. Vielä pitää illalla tarkistella, haluaisin tuosta hyvän arvosanan niin että pitäisin taideteorian ja -historian arvosanan kasissa. Kummaa kun sitä tietää, ettei numeroilla sikäli ole väliä, mutta silti intoutuu niitä jahtaamaan.

Nyt lähden IMAX-teatteriin Amsterdamin Bijlmeriin parinsadan muun nörtin keskelle juomaan Romulan Alea. Illalla kotiin palatessani H on jo täällä odottelemassa.

Edit: Jaa, jääkiekkorieha sitten lopahti turhan lyhyeen tänä vuonna. Eipä tarvitse käyttää aikaa ja energiaa siihen enää tällä viikolla. H oli A'Damista tullessani kotona ja sain Ruotsin-tuliaisina Markus Krunegårdin levyn ja salmiakkia.

Netti pätkii. Suoraan piuhalla motorolan kaapelimodeemiin toimii paremmin kuin routterin kautta; kummankaan routterin, selittäkääs tämä? Routterien kautta packet loss 60-80%, mutta vain ajoittain, välillä toimii täysin. Ja ilmiö on suht uusi, esiintynyt vasta tässä pari viikkoa.

Ylihuomenna on kunst- en fotografiegeschiedenis en -beschouwingin eli KFB:n eli taide- ja fotohissan esseen viimeinen jättöpäivä. Aloitin kirjoittelun tänään. Nyt minulla on viitisen sivua kubismin, romantiikan ja barokin vaikutuksista tiettyihin taidevalokuvaajiin. Tarvitsen vielä lisää, ja sitten vielä koherentin loppuyhteenvedon ja professionaalin ulkoasun.

Väistelin esseetä ensin käymällä Marloesin kanssa kaupungilla hengaamassa ja sitten tekemällä Macciin uuden taustakuvan. Vaihdan jatkuvasti taustakuvia ja metsästän niitä netistä alituiseen. Niiden pitäisi olla aika rauhallisia ja selkeitä. En nyt löytänyt kivaa, joten tein yhden itse kokeeksi. Tällainen siitä tuli.

Simppeli ja rauhallinen kuva, joka oli aika helppo tehdä foton perusteella. Fotarinäpräystä! Kivaa! Teen joskus varmaan toisenkin, kun tykästyin tällaiseen näpertämiseen.

Tänään oli Bevrijdingsdag eli vapautuksen päivä. Amstelin konsertissa yleisö kastui litimäräksi, kun satoi vinoon. Kuningatar urheana seilasi veneellään Magere Brugin ali, kun orkesteri soitti perinteisesti We'll Meet Again. Ohjelma taisi olla edellisvuotta lyhyempi Apeldoornin tapahtumien takia, mutta minusta oli hyvä, että konsertti kuitenkin pidettiin ja kuningatar uskaltatui väkijoukkoon. Ei näitä dutseja ihan vähällä pelästytetä.

Piilomajassa oli tällainen eri mukava linkki: Photocabine. Retrohenkinen webikameralla toimiva apina-automaatti, joka sylkäisee käyttäjälle neljä passikuvaa.

Tämä rytmittyy nyt ihan älyttömällä tavalla kun Vuodatuksessa ei kai voi vieläkään kirjoitella kuvan viereen ja ympärille, mutta olkoon.

Onni on toimiva routteri! Kyllästyin Ciscon WRT54G:n yhteensopimattomuusongelmiin Ziggon kanssa. Muutaman minuutin välein piti buutata purkki, jotta bitti taas kulki. Ziggon foorumeiden mukaan yleinen ongelma; en keksinyt ratkaisua, joten ostin Sitecomin halpisroutterin kaupasta ja myyn tuon Ciscon purkin kirpparilla jollekin ei-Ziggo-käyttäjälle. Mutta nyt taas langaton bitti kulkee ja lätkä näkyy läppärillä.

Kävin eilen fotaamassa ja haistelemassa Atlanttia Hoek van Hollandissa, tänään olen editoinut kuvia ja tehnyt muita kouluhommia koko päivän. Ensi viikolla tiedossa lisää lätkää, pyhäpäiviä (Kaatuneiden muistopäivä ja Vapautuspäivä) ja sentään kolme päivää kouluakin. Pari deadlineä kärkkyy taas nurkan takana.

H tulee keskiviikkona kotiin piiiitkäksi viikonlopuksi. Tarkoitus setviä asioita ja ihmetellä, että miten tässä nyt tulevaisuus & elanto järjestettäisiin.

Oli mulla varmaan jotain mielenkiintoistakin kirjoitettavaa mutta se katosi jo mielestä. Blogi täyttää ensi viikolla neljä vuotta ja nyt on vähän sellainen tyhjäkäynnin oloinen hetki, mutta kai se tästä. Kommentitkin ovat ehkä vähentyneet, tai jopa lukijat.

Odottamisen arvoisia hyviä asioita: tässä kuussa minusta tullee täti! Ensi kuussa on jo juhannus ja pääsen Suomeen! Kesä!

Tästä opiskeluviikosta puuttui maanantai, ja silti oli vähän hemmetin rankkaa. Yöunet jäivät taas vähän turhan vähiin ja nyt on naatti olo. Tuli tehtyä vain muutama kuva:

Tämä oli tehtävään Special Camera. Idea oli käyttää jotain erikoista kameraa ja ottaa sille tyypillisiä kuvia. Tässä Hollannin maisemaa ikuistettuna muovisella Holgalla. Filmi on Proviaa xprona.

Tämä taas kuuluu sarjaan How not to make a portrait. Kuvassa Raoul ja Coco ylivalotettuna kuvan kameran salamalla, perusvalona kaksi softboxia (oikealla ja vasemmalla).

Mitä muuta? No, Wildersin PVV on noussut galluppien mukaan maan suurimmaksi puolueeksi, ja luokkatoverini puuhaavat maastamuuttoa. Kolumnit spekuleeraavat jo Wildersin pääministeriydellä.

Marloes täytti korkeat 20 vuotta ja suri teinivuosiensa ohimenoa tarjoamalla meille opiskelijakommuunissaan mojitoja.

HH Dalai Lama tulee Amsterdamiin luennoimaan bodhisattvoista. Varasin jo itselleni paikan luennolta.

Neuvottelimme vapunpäivän eli kuningattarenpäivän jälkeisen perjantain vapaapäiväksi. Pitkä viikonloppu siis taas tiedossa kahden viikon päästä.

Berliinissä päivät olivat aurinkoisia ja lämpimiä. Minä kuljin Evan perässä ja fotasin hänen elämäänsä. Kävimme gallerioissa, mukavassa kirjakaupassa Kreuzbergissä, puistossa jonglööraamassa, kahvilla jne. Fotauksen kannalta ei välttämättä täydellistä materiaalia, mutta ajanvieton kannalta erittäin mukavaa, varsinkin kun Eva oli erittäin hauskaa seuraa. Opin paljon Berliinistä; muunmuassa sen, että joidenkin talojen edessä on kultainen laatta, jossa lukee talojen entisten, juutalaisten asukkaiden nimet ja henkilötiedot. (Talojen uudet asukkaat kustansivat nämä.)

Kuvaamisen lisäksi puhuimme kaikesta. Ihmissuhteista ja Euroopan kaupungeista ja Saksasta. Jostain syystä kaikki saksalaiset ystäväni ja tuttavani aina ottavat puheeksi sodan; sen, miten saksalaiset vielä nykyäänkin tuntevat syyllisyyttä sodasta ja siitäkin, että ovat vain sattuneet saksalaisiksi syntymään, ja miten aiheesta tuntuu olevan pakko puhua, vaikka detaljeja ei kukaan halua mainita. Uudelleenluin reissussa samalla Gitta Serenyn The German Traumaa ja tämä jotenkin sopi teemaan.

Sarjani kuitenkin epäonnistui jotenkin, ainakin opettajani mielestä. Tosin reportaasikuvausopettajani ei tällä reissulla ollut tyytyväinen yhtään mihinkään. Tänään me saimme käsiimme kaavakkeet, joihin saimme anonyymisti kertoa mielipiteemme reissusta ja sen aikaisesta opetuksesta. Mitä nyt satuin näkemään ja toverieni kanssa puhumaan, on kritiikki aika kovaa. Reissun opetuspuoli aiheutti tarpeetonta stressiä, painetta ja pahaa mieltä. Ja ainakin minun tapauksessani stressi nirhaa luovuuden. Eikä niitä parikymppisiä oikeasti tarvitsisi sillä tavalla itkettää.

Meillä oli loistava huoneporukka; Valerie, Fleur, Roos, Sietske ja minä. Menimme kaikki suht ihmisten aikoihin nukkumaan, yöt olivat rauhallisia - mitä nyt välillä Valerie puhui unissaan ja Fleur vastasi hänelle samoin unissaan "wie zei er wat??!" Söimme yhdessä ja hengasimme ne vähäiset vapaaminuutit porukassa, ja onnistuimme jotenkuten tukemaan toisiamme opetushetkinä.

Viimeinen osa seuraa...

Viime maanantaina lähdimme viiden aikaan aamulla Leidenistä kohti Amsterdam Zuidia ja Berliinin junaa. Nukuin edeltävän yön "ralliautossa tähtitaivaan alla" eli luokkatoverini Valerien pienen pojan sängyssä, ralliautolakanoissa. Poika pääsi äidin viereen, kun kumma vieras vei hänen huoneensa.

Saavuimme iltapäivällä Berliiniin ja meillä oli kokonaista kolmisen tuntia vapaa-aikaa. Hostelli oli ihan jees, suhteellisen puhdas ja ookoo, kovin värikäs ja loistavalla paikalla Prenzlauer Bergissä. Prenzlauer Berg on muuten ihana; vilkas ja värikäs kaupunginosa joka on aivan täynnä pieniä lapsia. Joka puolella lapsia. Puistoja, äiti-lapsi -kahviloita, leikkikenttiä, vaikka mitä. Paljon mukavia second hand -kauppoja, halpoja ruokaravintoloita (iso intialainen lounas 3,50!) terasseja, kaikenlaisia ihmisiä.

Bas hostellilla.

Illalla meillä alkoi sitten tylytys. Homman nimi oli tehdä kolmessa päivässä artikkeli ja fotosarja, jonka teema on "het allerdaagse in Berlijn" eli jokapäiväinen Berliinissä. Tämä tarkoitti lähinnä, että emme saisi rynnätä kuvaamaan ja kertomaan asioista, jotka ovat kovin Berliini-spesifisiä tai turisteille mielenkiintoisia. Mun ensimmäinen idea oli kuvata Kreuzbergin turkkilaisalueen ruokamarkkinoita, mutta en saanut siihen jostain syystä lupaa. Sen sijaan minut komennettiin kuvaamaan paikallisia ruokakauppoja ja niiden asiakkaita, joita minun piti haastatella ja kysellä, mitä ruokakassissa mahtaa olla.

Kreuzbergissa.

Tiistaina meillä oli kahdeksasta puoli kymmeneen palaveri, puoli kymmenestä neljään oman projektin toteutusta, neljästä kuuteen editointia, kuudesta seitsemään aika syödä, ja seitsemästä vähän yli kymmeneen palaveri. Reportaasikuvauksen opettajamme on jotenkin lievästi maaninen kaveri ja todella painostaa ja jyrää, joten nämä palaverit muodostuivat aika ahdistaviksi tilanteiksi, varsinkin kun koko aineen proffakin oli paikalla, ja hän ei todella ole helppo ihminen hänkään. Tiistaina tapahtuivat jo ensimmäiset itketykset, kun yksi meistä oli kulkenut osan ajasta toisen kanssa ja opettaja veti herneen syvälle nenuun. "Homman pointti on tehdä tämä yksin! Enkö minä kieltänyt tekemästä yhteistyötä muiden opiskelijoiden kanssa! Kuvasi ovat täysin arvottomia, koska et noudattanut sääntöjä!" Tätä ja pahempaa tylytystä ei eräs parikymppinen oikein kestänyt, vaan ensimmäinen suuri draama oli valmis.

Itse vietin tiistain jahtaamalla juttua niissä ruokakaupoissa ja sain selville seuraavaa:

• saksani on ruosteessa
• saksalaiset eivät puhu englantia
• Prenzlauer Bergin kulmakauppiaat ovat yleensä Vietnamista
• kukaan ei halua näyttää ruokakassinsa sisältöä
• supermarketeissa tai niiden edessä ei saa kuvata

Pyysin illalla aiheenvaihtoa ja sain luvan (minun tekemisistäni ei yleensäkään välitetä kovastipaljon, saan enemmän vapauksia ja vähemmän apuja). Turvauduin Ytimen päätoimittajaan ja pyysin kontaktia Berliinistä. Tätä kautta löytyi Eva, työtön ja mukava Prenzlauer Bergissä asuva taidehistorioitsija, jota seurasin seuraavat kaksi päivää.

Jatkuu seuraavassa osassa...

Blogi ei ole tauolla, mutta täällä Berliinissä on niin sairas kiire, etten ehdi edes ajatella, saati blogata. Meitä pidetään todellisella työleirillä; aamuherätys klo 7, aamiainen, aamutyöryhmä 9-10, työtä 10-16, kuvaeditointia 16-17:30, ruokatauko, iltatyöryhmä 19-22:15. Ei tässä pahemmin ehdi Berliinistä nauttia.

Kerron enemmän koko rääkistä sitten kun se on ohi.

Seuraa räävitöntä arvosanoilla brassailua; Ftecistä ja KFB:stä 8,5. (Joo, ei tällä numerolla välttämättä Suomessa olisi juhlittu, mutta täällä se on aika kova sana.)

Fleur ja Roos olivat illalla koulun jälkeen (pääsimme kaikki vasta 19:15) meillä pizzaa laittamassa ja syömässä. Oli mukavaa.

Huomenna voin nukkua pitkään.

Meille tuli syksyllä ns. "werkschouw", jonka ideana on, että ison studion pöydille läväytetään kaikki duunit oppiaineittain ja siellä saavat sitten opettajat & oppilaat palloilla vapaasti töitä katsomassa. Tämän piti korvata lukukauden keskellä olevat "individuele beoordelingit" eli aineiden yksittäisarvostelut.

Kuten tuolloin jo arvasin, kävi niin, että opettajat halusivat pitää kynsin hampain yksittäisarvosteluistakin kiinni, joten nyt meillä on sekä ne että se werkschouw. Yksi pala lisää stressiä vain.

No, tänään oli autonomisen (eli taide-) valokuvauksen ja dokumentäärisen valokuvauksen arviointi. Taiteessa olin oikein hyvä, dokussa ihan hyvä. Torstaina vielä kunst- en fotografiegeschiedenis en -beschouwing (taidehistoria, taideteoria) ja foto techniek. Werkschouw on sitten 7.4. palattuamme Berliinistä. Tämän viikon loputtua kasassa pitäisi olla 110 opintopistettä.

Niin, Berliini! Viisi päivää fotaamassa isossa kaupungissa. Aiheet annetaan junassa matkalla Saksaan, scouttaamiset ja kuvaamiset ja kirjoittamiset ja käsittelyt on hoidettava itse, artikkeli valmis viikon lopulla. Meillä on varattuna kokonainen retkeilymaja Prentzlauer Bergin kaupunginosassa. Veikkaisin, että uni tulee jäämään vähäiseksi ja reissu muodostumaan rankaksi, mutta hauskaksi.

Kommenttilaatikkoon ottaisin mielelläni vastaan kaikenlaisia Berliini-vinkkejä. Spostitse olen jo jotain saanut (kiitos, Matti S.), mutta aina kelpaa lisää. Lähtö on ensi maanantaina.

Tänään olivat yö ja päivä samanpituiset koko pallolla. Kevät on kai sitten virallisesti täällä. Auringonpaiste ja kirkkaat, kylmät yöt jatkuvat. Hyvä niin, huomenna on taas loistava sauma bongata International Space Station, kun se huristaa ylitsemme klo 20:20 maissa ja loistaa kirkkaudella -2.4.

Pidin koulussa esitelmän paparazzeista. Suomessa opiskellessa esitelmät olivat nopeita ja hermostuneita tilaisuuksia. Oliko kysymyksiä -heittoon ei koskaan saanut mitään vastausta. Täällä 15 minuutin esitelmä kestääkin puoli tuntia, kun kaikilla on niin kovasti sanottavaa joka väliin. Maar... Ik ben niet met je eens.. Volgens mij.. Het is toch zo dat.. Misschien wel, maar.. Mijn opinie is dat.. Dat geloof ik niet.. Waarom zou het zo zijn.. Maar wat is jou bedoeling...

Oikeastaan mukavampaa näin.

H tuli hakemaan minut fototekniikan tunnilta ja ilahdutti Fleurin, joka hyväsydämisenä ihmisenä vilpittömästi onnellistui puolestani, kun minulla on viimein mies taas käymässä kotona. Kävimme Wah Nam Hong Supermarketissa ostamassa peruselintarvikkeita ja illalla vielä etsimässä H:lle juoksulenkkarit ja minulle Adobe Flashin oppikirjan.

Illalla huolestuin eräästä paikallisesta hollantilaisesta kaveristani, jonka exä uhkailee häntä. Lupasin toimia tukena tarvittaessa. Ei minusta taitaisi kovasti käytännön apua tässä tilanteessa olla, mutta ehkä ulkopuoliselle - joka ei todellakaan tunne toista osapuolta - voi olla helpompi tilannetta vuodattaa.

Huomenna voisi pitää muutaman tunnin ihan vapaata. Maanantaina foto autonoomin ja foto documentairin väliarvostelut, joten sunnuntaiksi riittää ihan tarpeeksi hommia. Opettajat ovat viime aikoina suhtautuneet minuun hyvin kannustavasti ja varovasti ja kaappaavat minua koko ajan kainaloon; aika muutos entisestä. Mitähän siellä opettajankokouksessa oikein on minusta puhuttu.

Palasin viime yönä reissultani itäiseen Hollantiin. Blogaan tämän kahdessa osassa; ensin lauantain fotausosuus ja sitten sunnuntain turismi/road trip...

Junailin itseni lauantaipäivänä Arnhemiin kuvaamaan parissa tapahtumassa. Ensimmäinen oli Liever Sportiever -nimisen kuurojen urheiluyhdistyksen lentopalloturnaus. Turnaus pidettiin jossain Arnhemin lähiössä, jonka nimi ei oikein selvinnyt minulle koko aikana. Johdinauto vei lähelle ja paikalle löysin lopulta kahden viittomakielen tulkin avustuksella.

Tulkki olisikin ollut koko ajan tarpeen. Kuulevat olivat lauantain tapahtumissa harvassa. Olin tulostanut valmiiksi lappuja, joissa luki hollanninnos suunnilleen seuraavasta: "Hei! Olen Tuuli, suomalainen valokuvausopiskelija Den Haagin taideakatemiasta. Teen fotosarjaa kuurojen kulttuurista. Valitettavasti en ymmärrä viittomakieltä. Puhun hyvin englantia ja vähän hollantia." Lapuista olikin tosiaan hyötyä. Päätin opiskella viittomakieltä, kunhan vain ehdin ja asetun paikoilleni johonkin maahan.

Turnaus oli selvästikin ilonpitoa, ei hampaat irvessä kamppailua. Jokainen joukkue oli sekajoukkue - siis miehiä ja naisia - ja pelaajat kaikenkokoisia ja -tasoisia. Tuomarit viittoivat innokkaasti. Erien päättyessä summerin sijaan välkkyi vilkkuvalo.

Pelaajien ja kannustusjoukkojen lisäksi paikalla oli kuuroja tapaamassa toisiaan ja vaihtamassa kuulumisia. Oli mielenkiintoista seurata, miten ihmiset isossa tilassa asettautuivat - käänsivätkö vartalonsa kohti vain yhtä keskustelukumppania vai pyrkivätkö viittomaan isolle joukolle, keskustelivatko lähellä olevan kanssa vai "huusivatko" korostetuin liikkein toiselle puolelle huonetta.

Turnauksen päätyttyä palasin ihastuttavaan pieneen hotellihuoneeseeni, jossa oli vinkeät tapetit. Hotelli oli aivan keskustassa sijaitseva yhden miehen yritys - sama mies toimi respana, aamiaiskokkina, siivoajana ja yövahtina - jonka huoneet olivat siistejä ja viihtyisiä. Wifikin olisi ollut, mutta joku oli asettanut siihen hankalan WPA-salasanan, jota kukaan ei enää muistanut..

Purin päivän kuvat muistikortilta koneelle ja lepäsin muutaman tunnin. Televisio näytti Saksan puolelta mäkihyppyä. Hotellin baarissa kolme vankkaa, kaljua miestä katsoi joukkuekisaa ja kommentoi saksaksi kovaan ääneen. Heidän matkalaukuissaan luki Militärpolizei.

Illalla oli vuorossa kuurojen ja kuulevien Sencity-bileet. Kyse on kiertävästä tapahtumasta, jossa dj:t, vj:t (video jockeyt), aj:t (aroma jockeyt), bändit, viittomatanssijat, viittomaräppärit, breakkaajat ynnä muut kohtaavat ja luovat yhdessä joka aistille jotain. Kuulevat olivat näissä juhlissa selvästi vähemmistössä, vaikka paikalla olikin soittamassa Kraak & Smaak ja huippudj 100% Isis.

Sivumennen sanoen on muuten erinomaisen tärkeä ja hyödyllinen kokemus jokaiselle erikoisominaisuudettomalle ja vammattomalle perushenkilölle viettää aikaa tilanteessa, jossa on itse vähemmistössä. Jossa kommunikointi ja meininki tapahtuu ihan eri ehdoilla, eikä mun omilla. Opin lauantain aikana nopeasti viittoman "jammer" eli suunnilleen "onpa sääli", joka viitottiin minulle useasti, kun kävi ilmi että olen ihan kielipuoli enkä osaa viittoa.

Tämän kaverin t-paidassa lukee Mijn vriendin zegt dat ik nooit luister ... of zoiets. Eli Tyttöystäväni sanoo etten koskaan kuuntele ... tai jotain sinnepäin.

Tanssilattia värähteli bändien ja tiskijukkien soittaessa musiikin tahtiin. Huomasin, että viittominen ja tanssiminen sujuu selvästi monelta hyvin yhtaikaa. En toki aina ollut varma siitä, mikä kuului tanssiliikkeisiin ja mikä keskusteluun.

Kuvasin muutaman tunnin ajan juhlivia ihmisiä ja koetin pysytellä samaan aikaan menossa mukana ja skarppina valmiina kuvaamaan. Viittomatanssijat ja lauluja tulkkaavat viittomalaulajat tekivät valtavan vaikutuksen. Ymmärrän nyt, mitä Helsingissä eräs viittomakielen tulkki minulle kertoi; kieli on niin ilmaisuvoimainen, että sen käyttäjistä tulee hyviä näyttelijöitä.

Sain tarpeeksi kuvia ja palasin hotellille nukkumaan joskus kolmen jälkeen aamulla. Nämä tässä jutussa olevat kuvat eivät todennäköisesti kuulu koko settiin - aloitin fotosarjan tekemisen mustavalkona, ja nyt vaikuttaa siltä, että joudun ehkä pitämään päätöksestäni kiinni - mutta pidän niistä silti.

Seuraavassa osassa sitten turismia Arnhemissa ja Nijmegenissä, puoliksi missattu Erja Lyytinen Udenissa ja yöllinen road trip Delftiin.

Varhainen viikonloppu alkoi. Lauantaina lähden Arnhemiin kuvaamaan kuurojen lentopalloturnausta ja illalla Sencity-bileitä. Takaisin tulen sunnuntaina, toivottavasti kameran muistikortti täynnä. Otin sitten keskustassa sijaitsevasta pienestä halvasta hotellista huoneen - en todellakaan jaksa lähteä aamuyöstä sompailemaan asemalle ja odottamaan aamujunaa - joten sunnuntain vietän turistina Arnhemissa. En ole hyvin pitkään aikaan käynyt tutustumassa uuteen hollantilaiseen kaupunkiin. Tarkoitus on käydä katsomassa ainakin "A Bridge Too Far" - Operaatio Market Gardenin kuuluisa silta.

Vähän kyllä harmittaa että Arnhemin keikka on juuri tänä lauantaina. Kuulin äsken, että lauantai-iltana Bredassa esiintyisi Erja Lyytinen. Sinne olisin mennyt mielelläni, oikein mielelläni.

Ennen kaikkea reissaamista pitäisi vielä saada huomenna jotain hyödyllistä aikaiseksi. Jos vaikka vähän saisi fototekniikan tehtäviä eteenpäin, tai interaktiivisen median liikkuvaa kuvaa.

Edit: Change of plans! Erja vie blueskitaransa näemmä Bredan jälkeen Udeniin, jonne pääsen sunnuntaina katsomaan. Kaksi keikkaa peräkkäisinä iltoina, (Sencityssäkin soittaa Kraak & Smaak), mitenhän tää vanha jaksaa?

Olin eilen istumassa iltaa Rotterdamissa. Pelattiin pleikkarijalkapalloa, ei ihan osattu. Lisäksi syötiin ja juotiin ja kälätettiin ja nähtiin Koop Arponen Hollannin tv:ssä.

Tänään on ollut aikaansaavuus taas vähissä. Olen hoitanut vähän kuvanmetsästystä ja aloittanut pakkuun. Huominen koulupäivä + pari kolme kouluhommaa pitäisi vielä suorittaa ennen lauantain lentoa. Perjantaina pakkaan loput talvikamppeet ja vien Savun Marloesille hoitoon.

Kuurojen kulttuuri -fotoproggis on vähän pulassa. Jo mukaan lupautunut pariskunta perui just äsken ja nyt mulla ei ole muuta kuin museo ensi viikolla Helsingissä ja yhdet kemut 14.3. Arnhemissa. Pieni ranskalainen setä tulee heristämään minulle deadlinea. Motivaatiopulakin iskee, haluaisin ajatella vain TAIK:n ja Lahden pääsykokeita enkä tätä omaa koulua ollenkaan.

En tiedä, mikä väsymys, mutta joku nyt kuitenkin. Olen jokseenkin uuvuksissa, ilman kauhean hyvää syytä. Jos nukun ilman herätyskelloa, nukun 12 tuntia, kuten viime yönä. Aikaansaavuus on aika nollassa ja jaksunpuute ulottuu kivoihinkin asioihin. Toivottavasti tämä tästä piakkoin helpottaa.

World Press Photo valitsi viime vuoden voittajakuvan, siitä lähemmin toisessa blogissa. Meillä on päästy hitaasti uuden lukukauden alkuun. Kuvia olen tehnyt tähän mennessä aika vähän. Leikin taas muotikuvaajanplanttua studiossa mallin kanssa. Meidän tehtävämme oli "how not to make a portrait" eli miten ei kuvata portrettia. Ensimmäinen konsepti oli portretti, jossa kaikki muu toimi, mutta hetki oli väärä - mallin silmät juuri sulkeutumassa tai ilme muuten pöhkö. No, se ei oikein onnistunut hyvin, malli oli kokenut ja osasi pitää malli-ilmeen ja eleet..

Sitten kokeilimme anonyymiutta kasvot peittämällä ja pieleen valaisemalla ja lopulta päädyimme tekemään kuvan, jossa mallin henkilöys oli häivytetty ja samalla katsoja ei edes ensinäkemältä tajua, miten päin ja millä tavalla malli edes kuvassa on:

Nämä siis tehtiin studiossa Cocon ja Raoulin kanssa. Minä tein testikuvia Raoulista, koska se on aina hauskaa:

Tänään pitää valita kuva, jonka analysoin taideteorian tunnille ja imitoin fototekniikan tunnille. Lisäksi pitää tehdä autonomivalokuvaukseen yksi kuva. Olisi siis ehkä kannattanut herätä ihmisten aikoihin eikä puolenpäivän jälkeen..

Kumma juttu, mutta neljä ihmistä joille olen puhunut Kuurojen kulttuuri -fotosarjaprojektistani on jotenkin käsittänyt, että puhun sokeista, en kuuroista. Mietin, että kun konteksti on valokuvaus, on ihmisillä valmiiksi näkeminen ja katsominen mielessä, ja sen takia ehkä tällainen hämminki tapahtuu? Mä en itse ihan tajua, kun koen ko. ihmisryhmien problematiikat niin erilaisina.

Tänään koulussa juttelin buddhalaisen valokuvausopettajani kanssa elämästä ja kuolemasta ja tiibetiläisyyden ja zeniläisyyden eroista. Käsittelimme viime viikolla ottamiamme omakuvia. Pointti oli omakuva, jossa ei ole itse kuvassa.

Tämä olin minä viime viikolla.

Tämä kyseinen autonomista valokuvausta opettava opettajani on muuten tehnyt paljon ja vaikka mitä. Katsokaa nyt vaikka tää portretti.

Aamulla olin kiltisti koululla kasin pintaan, ainoa vain että opettaja oli unohtanut tulla paikalle. Pahoitteli sitten ja laittoi spostia että kahden viikon päästä uudestaan. Prkl.

Pienen ranskalaisen sedän tunnilla oli vieraileva sosiologianopiskelija, joten tunnista tuli oikeasti mielenkiintoinen. Mun pitäisi nyt pähkäillä kuudessa viikossa valmiiksi fotosarja kuurojen kulttuurista. Älyttömän mielenkiintoinen aihe, mutta vaikea. Pitää nyt ensin tällä viikolla opiskella asiaa mahd. pitkälle, kontaktit ovat myös haussa.

Pitkän uruguaylaisen tädin mielestä nakuilukuvassani oli vielä säädettävää.

Ja keskellä päivää oli vielä kahden tunnin luento, Paul Reas ja Ken Grant Newportin fotoakatemiasta toiselta puolelta kanaalia, jälkimmäinen puhui niin vankkaa liverpoolia että välillä piti vähän höristää korviaan. Huomenna samat sedät tutkailevat portfolioitamme, pitäisi siis olla taas jotain näytettävää.

Tappelin äsken 45 minuuttia yliopistojen yhteisen hakulomakkeen kanssa. Nyt en saa sitä tulostettua, mutta sähköpostilaatikossa on kyllä viesti siitä, että hakuni Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen koulutusohjelmaan meni perille. Lahteen haetaan vasta ensi kuussa. Tulee hieman kiirus kevät, pitää tuottaa pääsykoetehtävät ja oman koulun tehtävät. Onneksi Taikissa ja Lahdessa on sentään samat. Ja onneksi mulla on jo paljon käyttökelpoista materiaalia.

Ai niin, se vielä piti hakulomakkeesta sanoa, että siinä on sisällöllinen bugi: jos kansalaisuus on Suomen, on pakko valita kotikunta Suomen kuntien joukosta. Osoitteeseen voi silti laittaa ulkomaanosoitteen. Mulla nyt ei satu olemaan kotikuntaa Suomessa, mutta lomakkeesta ei päässyt eteenpäin valitsematta. Arvoin sitten kotikunnaksi Helsingin.

Eilen meidän piti käydä katsomassa vielä yksi leffa R'damin festareilla, mutta kuunneltuamme läheisen opiskelijaosakunnan bileitä aamukahdeksaan, päätimme olla lähtemättä klo 10 alkaneeseen leffaan. Käytimme aamupäivän sen sijaan nukkumiseen. Tällä kertaa teknojumputus oli niin kovalla, että kuulin jytän korvatulppien läpi. Onneksi onneksi onneksi tuollaista ei ole joka viikko.

Tänään ohjelmassa onkin sitten H:n lähtö ja kasa kouluhommia. Huomiseksi pitäisi tehdä jotain pienen ranskalaisen sedän tunnille, valitettavasti vain kukaan ei oikein tiedä että mitä. Jotain suunnitelmia jostain, mutta miten ja minne? En tiedä.

Vähän ajattelin, että kuvaisin sarjan Hare Krishnoista, mutta saa nyt nähdä, mitä pieni ranskalainen setä siitä tykkää. Hänellä ja minulla on suunnattomia kommunikaatiovaikeuksia. Hänellä on myös jonkinlaisia suhtautumisvaikeuksia: hänen mielestään ei voi ryhtyä tässä iässä opiskelemaan taidetta, varsinkin jos on jotain - kauheaa! - matemaattista taustaa, vaan taiteilijan uran on oltava se ainoa oikea vaihtoehto jo keskenkasvuisesta jolpista. Muuten ei ole vaadittavaa "paloa" ko. hommaan. Hän myös valittaa minulle aina "itäeurooppalaisesta" tyylistäni ja kuvittelee minun olevan milloin Puolasta, milloin Tsekeistä.

Muutenkin kyseinen opettaja on vähän hankala tapaus. Hänellä on sukset ristissä muiden opettajien kanssa, joten hän ei koskaan ole paikalla loppuarvosteluissamme. Silti loppuarvostelu on ainoa tavoite, josta hän puhuu. Tulee ihan mieleen lukion opettajat aikoinaan, kun jo lukion ekan ensimmäisellä viikolla jauhettiin, että kirjoitukset sitä ja kirjoitukset tätä ja valkolakki oli heti vaarassa, jos liikunnantunnilta oli poissa. Minä kun tässä koetan opiskella oppiakseni valokuvausta, en tähdätäkseni vain ja ainoastaan yhteen kymmenen minuutin loppuarvosteluhetkeen (no, meidän koulu on hyvin arvostelukeskeinen koulu).

Häneltä ei myöskään oikein saa hyödyllistä palautetta. Töiden arviointi riippuu siitä, millä tuulella hän sattuu milloinkin olemaan. Sama kuva, joka edellisellä viikolla oli hyvä, voi seuraavalla viikolla olla täysin toimimaton ja ihan pska, jos setä sattuu olemaan kiukkuisella päällä. Sitten kun häneltä kysyy, miten sen kuvan saisi paremmaksi, hän mutisee että ehkä sitä voisi kropata tai jotain.

No, puoli vuotta on jaksettava pientä ranskalaista setää. Hänen lisäkseen huomenna on walesilaisten vieraiden vierailuluento, coaching-tunti ja uruguaylaisen tädin autonominen valokuvaus - päivä on suunnilleen 8:50 - 19:00 ilman taukoja, hipheihurraa.

Mun on vaikea pitää leffasta, jos inhoan kaikkia sen henkilöhahmoja. Kumakiri Kazuyoshin Non-ko 36-sain päähenkilö oli vetelä 36-vuotias entinen näyttelijätär, joka kohteli lähipiiriään inhottavasti ja vanui pitkin vanhempiensa asuntoa. Toisessa pääosassa oli yli-innokas kläppi, jonka motiiveja elokuva ei vaivautunut selventämään lainkaan. Non-kon äiti oli klassinen japanilainen kumarteleva kotirouva, joka kantoi miehelleen ruokaa eteen, isä taas kliseinen ärjähtelevä ja impulsiivisesti lähipiiriään läimäyttelevä otosan. Olihan siihen sitten ympätty myös meikattu ylimielinen sisko, paikallinen yakuza ja liero bisnesmieskin... Täytyy toivoa, että torstain Kore-eda on parempi.

Lisäksi Schouwburgin tuolit olivat melkein yhtä epämukavat kuin Kiasma-teatterin. H unohti silmälasinsa kotiin, joten jouduimme istumaan ihan edessä ja niskat kenossa.

(Olenpas minä nyt valittanut paljon näistä filmifestareista! Oikeasti on ollut mukavaakin.)

Koulu alkoi taas. Meillä oli pienen ranskalaisen sedän foto documentair ja pitkän uruguaylaisen tädin foto autonoom. Jälkimmäinen on opettanut joskus Suomessa ja osasi kysyä minulta sen, mitä suomalaiset yleensä ja ulkkarit eivät koskaan; "onks Pena sukua". Ei tosin ihan noilla sanoilla.

Huominen ja keskiviikko menevät omiin proggiksiin. Tai siis ei-kouluun.

Kollektiiviarvioinnista 7.

Porukan paras oli Raoul, jolle annettiin 7,5.

Huonoimpia taas kaikki muut ulkkarit, P. ja poikanimeltäpoika, jotka saivat hylsyt.

Vähän aikaa hirvitti, kun tuli itse tilanteessa niin kovaa kritiikkiä. On jotenkin ihan pirun vaikea kuulla omien töiden irvimistä porukan edessä. Vieläkin. Mutta hyvinhän tuo sitten päättyi. (Hollanniksi niiden on selvästi helpompi tylyttää kuin englanniksi oli; viime lukuvuonna tein vielä beoordelingin osaksi englanniksi, nyt piti jo pärjätä kokonaan paikallisella.)

Muut arvosanat:

• Reportaasivalokuvaus 7
• Graafinen suunnittelu 7
• Fototekniikka 7
• Kuvailmaisu 7
• Taideteoria 7,5

Voin olla tyytyväinen ja painaa kritiikin mieleen. Ai niin, ja opintopisteitä tuli se 30, eli nyt on kasassa 91 - yhdellä yli puolet taiteen kandidaatin tutkinnosta.

Väsyttää ihan hirveästi. Kova työputki takana. Loppuviikko vapaata. Huomenna aion nukkua, hengata pyjamassa ja lukea kirjoja - joululahjakirjat ovat vielä aloittamatta, kun en ole ehtinyt. Keskiviikkona tulevat Roos, Marloes ja Fleur tänne kikattamaan illaksi, niillä on mulle joku ylläri taannoisen vanhenemisen johdosta. Torstaina tulee H kotiin.

 

Blogilaskuri kiepahti 100.000 ohi ja edellisen kirjoituksen kommenttilaatikossa pähkäillään, että kumpi se sadastonnis oli, Riitta vai Petri. Alunalkaen blogin oli tarkoitus olla vain tiedotuskanava sukulaisten suuntaan, mutta näemmä juttuni ovat kiinnostaneet jonkin verran muitakin. Kiva niin.

Eilen oli graafisen suunnittelun arvostelu, sain taas seiskan, ja kommentin opelta että "luulin että sinulla olisi mennyt paljon paremmin". Hää oli kai saanut minusta väärän käsityksen viime vuonna (edellisvuoden numeroni 8,5)

Illalla Laura tuli kylään ja pälätimme koko illan & piipahdimme baarissa, tänään onkin sitten ollut vähän väsympi olo kuin piti. Onneksi maanantaita varten ei tarvitse tehdä ihan kauheasti enää.

Tuolta näyttää maanantaimme. Puoli yhdeltätoista siis mun vuoroni olla inkvisition edessä töitteni kanssa.

 

 

Fototekniikasta seiska, täkäläisittäin hyvä numero. Olisi varmaan ollut korkeampi, mutta työtoverini (joka muistuttaa tilanteentajunsa puolesta hämmästyttävästi Frendien Phoebea) avasi suunsa vähän väärässä paikassa. Opettajan huumorintaju ei ihan riittänyt ja minä sain asenneongelmaisen leiman otsaani.

Edit: Jaa, näemmä tälle opettajalle seiska ei ollutkaan hyvä. Numeroni on alin niistä, jotka ovat yleensäkään vaivautuneet tekemään tehtävät. Kolmella tyypillä on alempi numero, mutta heillä kaikilla oli poissaolo-ongelmia ja palauttamattomia töitä. Minua kritisoidaan nyt myös siitä, etten pidä puoliani keskusteluissa tunneilla - no, mulla nyt valitettavasti vähän kestää sorvata niitä lauseita ja reagoida, kun 20 ihmistä puhuu nuorisohollantia yhteen ääneen.

Koulusta juoksin Voldersgrachtille kokonaamaröntgeniin, huomenna kuvan kanssa leukakirurgille konsultaatioon. Ei tarvitse huolestua, kai, kunhan tarkistavat jotain.

Tänään pitäisi saada valmiiksi huomenna printattavat asiat.

Tulin just ajatelleeksi, että olen asunut Oude Delft ykskolmeykkösessä kai jo kauemmin kuin missään muussa osoitteessa aikuisikäni aikana. Haagassa asuin 1994-96, Kilossa 1996, Matinkylässä 1996-1999, Kalliossa 1999-2002, Kruununhaassa 2002-2005 ja nyt sitten Delftissä 2005-2009, yhä jatkuu. Hämmentävää, koska ei jotenkin yhtään tunnu siltä.

Näin pirteältä tuntuu tänä maanantaina.

Lauantaina 12 tuntia töitä, sunnuntaina samanmoiset, tänään koululla aamusta iltaan, illalla vielä pari kuvaa, jotka tuskin menevät läpi (ope päätti la iltana myöhään että yksi tehtäväni ei ollut kelpo). Huomenna aamulla fototekniikan arvostelu.

Tasan viikon päästä tähän aikaan on tänkertainen rupeama ohi.

Fiilis oli aika väsy tänään koululla. Raoul nousi ylös luokassa ja lauloi "it's getting to the point where I'm no fun anymore" ja poistui. Minen voinut siinä tilanteessa muuta kuin nousta itse ylös ja veisata "sometimes it hurts so badly I must cry out loud" ja poistua itse. Huumoria pitää repiä pienistä asioista, kun stressi käy pahaksi.

Kunnolla pakkasta ja kanavat jäässä! Jokohan kohta voisi retkiluistella kouluun Rein-Schiekanavaa pitkin? Eilen koetin neuvoa koulutovereita pukeutumisessa; kevyt takki ja navan paljaaksi jättävä paita eivät vain ole oikeita valintoja tällaisessa talvikelissä.

Koulu oli entisellään. Olin parin viikon suomirupeaman aikana taas ehtinyt muuttua takaisin suomalaiseksi. Hämmensi, kun piti pusutella posket luokkatovereilta (jotka onnittelivat äskeisen synttärin johdosta) ja tottua taas siihen, että oma henkilökohtainen tila on pienenpieni. Nojaillaan kanssaoppilaisiin, otetaan olkapäästä kiinni kun selitetään jotain, taputetaan kädelle jutellessa jne.

Olikin melkoinen koulupäivä eilen, 9:40 - 19:00. Ad van Denderen, joka kuvaa muunmuassa The Independentiin, oli arvioimassa fotosarjojamme. Piti mun setistä ja ymmärsi ideani sen snapshot-estetiikan takana. Hyvähyvä. Aamulla oli vielä taide- ja valokuvaushistorian ja -teorian arvostelu, josta olin autuaan epätietoinen. Luulin tavalliseksi tunniksi. "Ruim voldoende" sieltä tuli silti.

Nyt on 13 päivää lukukausiarvosteluun. Töitä on paiskittava. Pitäisi myös orientoitua uusiin hommiin, aloitan Ytimen kuvatoimittajana tässä hiljalleen. Kiireinen talvi ja kevät edessä.

Uusi vuodatus on muuten ihan kiva, mutta toivon silti ehtiväni jossain vaiheessa toteuttaa bloginsiirtoprojektin. En tosin tahdo siirtyä, jos en onnistu ottamaan kommentteja mukaan.

Vielä linkki mielenkiintoiseen uutiseen: Seismic Activity at Yellowstone.

 

Vietimme eilen aikaa koululla jälkikäsitellen edellisen viikon studiokuvauksen tuloksia. Tehtävänä oli taaskin kopioida kuva täydellisesti; esimerkkikuva oli korillinen tomaatteja, ja valmiissa kuvassa piti olla jokainen tomaatti samanmuotoisena ja samassa asennossa, jokainen heijastus täysin kohdallaan samoissa kohdissa tomaatteja, jokainen varjo samassa asennossa, taustan epämääräinen väri täysin sama kuin alkuperäisessä jne. Tällaisesta hommasta hollantilaiset toverini sanovat, että "mierenneuken", joka tarkoittaa kopulointia muurahaisten kanssa. Meilläpäin samassa ilmaisussa on mukana pilkku.

No, aikamme käsiteltyämme opettaja tuli vilkaisemaan ja sanoi, että ei kuulkaa, ei tuo kelpaa. Valokuvatkaa koko juttu uudelleen. Kuulemma tomaattiemme kantaosien ne vihreät pienet lehtiset ovat ihan väärin.

Viime viikolla hommaan meni seitsemän tuntia, kuusi 4x5 -filmiruutua ja tietysti 24 eur + 30 eur rahaa (kehityksen ja filmin hinta). Ensi tiistaina sitten uudestaan.

Uskotteko, että minua joskus turhauttaa tämä koulu?

Mitä muuta... Ytimen vuoden viimeisen numeron teko on loppurutistusvaiheessa, oma panokseni tosin on pieni. Tänään menen IDFA:an katsomaan pari leffaa. Liikenne on palautunut normaaliksi, lumesta ei ole enää tietoakaan, ja junatkin jo kulkevat.

Perjantain valokuvajournalismin tunnit vievät minusta kaikki voimat. Erinomaisia oppitunteja, mielenkiintoisia ja intensiivisiä, mutta hemmetin kovaa työtä. Neljä tuntia setvimistä ja puhumista kolmella eri kielellä, kritiikkiä ja analyysiä, kovaa työtä. Huh.

Tänään opettajamme Leo sanoi meille, että taloustilanne näyttää siltä, että valmistumme kaikki työttömiksi. Silti kuulemma tilanteemme on parempi kuin esimerkiksi muotikuvaajien. Kukaan ei osta muotikuvaajien töitä lama-aikana, mutta jonkin verran meitä journalisteja tarvitaan silloinkin. Toki vähemmän. Täällä kaatuu nyt jo lehtiä, NRC Nextin magazine meni tänään. Samalla yhdeltä opettajalta työpaikka.

Lisäksi puhuimme anonyymiudesta, itsesensuurista, sensuurista. Minä pidin esitelmän suomalaisten sotakuvien sensuroinnista. Asiaan liittyy esimerkiksi tämä Hesarin artikkeli. Samalla jouduin tietysti selittämään suomettumisen, Kekkosen-Paasikiven, YYA-sopimuksen jne jne.

Puhuimme itsesensuurista toisenlaisessakin journalismissa. Leo näytti meille artikkelin, jossa kerrottiin kahdesta vanhasta ihmisestä. Toisella kovasti fyysistä kremppaa, toisella Alzheimerin tauti. Jutun lopussa mainittiin, että henkilöiden nimet on muutettu yksityisyyden turvaamiseksi. Ainoa vain, että Leo sattumoisin tiesi, etteivät kyseiset henkilöt olleet tätä pyytäneet. He olivat halunneet kertoa oman tarinansa, tuoda itse itsensä esiin ja puhua tärkeästä aiheesta omilla nimillään. Jutun kirjoittanut toimittaja oli itse päättänyt, että henkilöiden nimet muutetaan, ja jutussa käytetään ainoastaan selkäpuolelta otettuja, epämääräisiä, henkilöä itsenään kuvaamattomia valokuvia. Ja mistä Leo tämän kaiken tiesi? Jutussa olivat hänen vanhempansa.

Alzheimerin tauti oli toimittajan mielestä ollut sellainen tabu, että hän melkein automaattireaktiona oli "suojellut" haastateltaviaan tekemällä heistä anonyymeja. Samalla toimittaja oli häivyttänyt kertomuksestaan persoonallisuudet, henkilöt itse, ja tehnyt jutunkohteistaan vain tyyppiesimerkkejä. Valokuvien valinta todella korosti tätä. Epätarkka kuva vanhasta naisesta, joka katsoo ulos ikkunasta, tietysti selkäpuolelta otettuna. Kaukaa otettu kuva, jossa pääasia näyttää olevan pyörätuoli eikä siinä istuva mies.*

Me emme saa muuttaa nimiä tai tehdä haastateltavistamme anonyymejä. Kaiken pitää olla tarkistettavissa. Ihmistä ei saa häivyttää, ja anonymiteetti on paikallaan vain, jos kirjoituksen tai valokuvan kohteena oleva henkilö sitä itse pyytää.

Vught-kuvat saivat kehuja. Nyt kun vielä tietäisi, missä niitä voi käyttää. Itse sotafotosarjaa menen maanantaina tekemään Waddinxveeniin. Kun jos ei ole ihmistä, ei ole tarinaa. Waddinxveenissä pitäisi olla kokonainen perhe.

* Tämän olen muuten huomannut olevan aika yleistä, kun vammaisia ihmisiä kuvataan. Kohdistetaan se koko huomio välineeseen - pyörätuoliin tai rollaattoriin tai milloin mihinkin - sen sijaan, että kuvattaisiin ihan sitä itse IHMISTÄ. Tästä olen muistaakseni kirjoittanut joskus ennenkin, mutten nyt jaksa tarkistaa.

Meemikuvajonossa: hampaiden harjaus, kuppila, vaatekaappi. Noista viimeinen voi kyllä osoittautua aikamoiseksi kehtausongelmaksi.

Tänään kävin kuvaamassa toisenlaisia juttuja, tai oikeastaan metsästämässä juttua. Matkasin 70 kilometrin päähän Vughtin keskitysleirimonumentille. Julkinen liikenne ei aina pelaa ihan täydellisesti Hollannissakaan, joten matkaan tuhrautui kolme tuntia: kolme osuutta junalla ja lopuksi kolme ja puoli kilometriä kävelyä sateessa. Ajokortin hankkimista alan koko ajan harkita vakavammin. Voisi vuokrata auton tällaisia keikkoja varten tai jotain.

Vughtissa kuvasin parakkeja.













Mutta miten tästä sitten reportaasisarja? Yksi mahdollisuus tarjoutui sattumalta. Paikalla oli toinenkin kuvaaja, kaveri, joka teki kirjaa leirissä vankina olleesta sukulaisestaan. Sain käyntikortin ja tarkoitukseni on nyt pyytää hänen ja sukulaisensa tarinaa reportaasini aiheeksi. Näitä voi sitten käyttää kuvituskuvina, tai sitten ei. Saa nähdä, mitä repo-opettaja aiheesta sanoo.

Kotiinpaluu sujui hieman juohevammin, kun minibussi nouti vankilan edestä kyytiin (keskitysleiri on nykyään suurimmaksi osaksi vankilaa, huh huh) ja kuljetti Den Boschin asemalle asti. Ehdin kuitenkin lukea yhteensä 250 sivua kirjaa tänään junaillessa, joten kyllä sitä tuli istuttua junassa ihan tarpeeksi. Tuli käytyä, kuvattua, ahdistuttua ja kylmetyttyä.

Jotenkin tuntuu siltä, että joutunen vielä ongelmiin linjavalintani kanssa. Pitäisi kuvata redaktioneelia ja sitten tulee tällaista.






Näillä voi olla vähän onttoa mennä arvosteluun journalistilinjalla.

Mutta kouluvuoden ekat valmiit kuvat kumminkin.

Ja pieni kouluahistus kolkuttelee jo. Ei se koulu, mutta ne ihmiset... miten niitä taas jaksaa.

Ensimmäisen blokin lukujärjestys näyttää tältä:

Ma
Kuvaamataito 8:50-11:20
Coaching 12:10-13:00
Taidehistoria 14:40-16:20

Ti
tyhjää

Ke
tyhjää

To
AV eli audiovisual 8:50-12:10
Filmiteoria 13:00-15:30

Pe
Fototekniikka 8:50-13:00
Reportaasikuvaus 13:00-16:20

Onneksi tuossa on kaksi tyhjää päivää - pahoin pelkään tosin, että kaiken maailman lukujärjestysmyllerryksissä niihinkin tungetaan jotain. Periaatteessa ne ovat siinä, jotta saamme kaikki lukuisat annetut tehtävät suoritettua. Tämän ekan blokin aikana tehtäviä tullee kuvaamataidosta, fototekniikasta, reportaasikuvauksesta ja audiovisuaalista.

AV ja filmiteoria ovat sivuaineeni, jos en sitten viime hetkellä päätä vaihtaa interaktiiviseen mediaan. Sen hyvät puolet olisivat innostunut ja mukava opettaja, pääsy näpräämään koneilla kaikenlaista, iso vapaus. Filmiteoriassa taas pääsee analysoimaan hyviä leffoja ja AV:ssä tekemään lyhäreitä, mikä minusta vaikuttaa vaikealta.

Mutta nyt on vielä tämä viikonloppu. Ohjelmassa kirpputori, ehkä ranta, ja 2 festarimahdollisuuttakin olisi, joista toisessa wanhoja kavereita Suomesta.

Rinnakkaisluokan päätösinkvisitio oli tänään. 20 henkilöstä viisi ulos ja kolme toistamaan ekaa luokkaa. Huomenna sitten meidän omien pleijareiden vuoro. Oli raskasta tänään tehdä viimeisiä viimeistelyjä, kun toverit itkivät ympärillä. Peli on kovaa ja panokset suuria. Kai.

En jaksaisi tällaista draamaa. Mutta siihen menee väkisinkin mukaan. Varsinkin huomenna, kun on itse siellä jännäämässä. Se on sellaista porukkahalaamista ja itkun vääntämistä ja edessäpäin kannustusta ja selän takana puhumista. Mitä nyt voitte vain kuvitella parikymppisistä taidekoululaisista. Emmekä me kaksi kolmekymppistä taida sen parempia olla. Paitti että en minä nyt koulun tähden itkisi sentään. Oikeitakin murheita maailmassa on.

Pirun paljon olen tehnyt töitä. Huomenna nähdään, mihin se sitten riittää.

Yksi tehtävä meni läpi (fototekniikka, 3 kuvan sarja, joissa jokaisessa on käytetty täytesalaman ja luonnonvalon yhdistelmää, yhdessä pitää näkyä liike). Kuulemma pitäisi printata ISOKSI.



Tällä viikolla ohjelmassa:

• reportaasisarjan fotausta (mv, 135mm) Merimieskirkolla keskiviikkona, perjantaina ja lauantaina
  
• studiokuvia (mv, Hasselblad) Raoulista ja hänen nahkatakistaan torstaiaamuna
• julistesuunnitteluluonnoksia perjantaiksi
• digitehtävä huomiseksi
• arkkitehtuurikuvausta ulkona (dia, 4x5) tänään iltapäivällä
• museoesittelypaperin (8 sivua + kuvat) kirjoittamista lauantaina ja sunnuntaina.

Olisi ehkä kannattanut tehdä vähän enemmän hommia jo tuossa loman aikana..?

Jostain syystä koulu sujuu. Päässä on ideoita ja konsepteja, ja niitä on mukava piirrellä paperille. Sain julisteproggiksen vetäjät ymmärtämään ideani ja sittenhän ne innostuivat: "good work, interesting concept!" Muitakin ideoita muihin projekteihin on jo kuvina päässä, toteutus vain uupuu... Pääkoordinaattorin juttusilla sain kuulla, että minulla ei pitäisi olla mitään huolta pärjäämisestä kesäarvostelussa. Hyvä mieli siitä.

Kävin Haagin fotomuseossa Fleurin ja Roosin kanssa (kukka ja ruusu, onpa herkkää) katsomassa pari näyttelyä. Michael Najjarin kyberihmiset ja metropolikollaasit viehättivät, mutta uusin sarja antiikin taiteeseen koplattuja bionisia otuksia ei innostanut. Van Zoetendaal -kokoelman sisällöstä mielenkiintoisimpia olivat vanhat DDR:läiset studiokuvat. Yuri Rostin portretit venäläisistä edustivat 1900-lukulaista itäeurooppalaisuutta, sanoisi opettaja. Mutta minähän tykkäsin niistä sitten tietysti. Ja foto-opiskelijoiden kilpailunäyttely sai toivomaan, että olisin jaksanut osallistua - siellä oli paljon soopaa.

En tiedä, mikä tympii nyt eniten: tämä flunssa, joka ei ota loppuakseen, sää, joka on yhä 6 astetta ja vesisadetta, kuten jo viikkoja, vai tämä yhdeksältä aamulla alkava digin kolmoistunti jolla on pakollinen läsnäolo mutta ei lainkaan opetusta. Eri vänkää nousta aikaisin aamulla ja lähteä tarpomaan sateessa juna-asemalle, jotta voi toimittaa tyhjää luokkahuoneessa kolmen tunnin ajan. Pointti on kuulemma, että voimme näiden tuntien aikana työskennellä itsenäisesti omien kuviemme parissa, mutta sen voisin tehdä kotonakin.

Tämä koulumme käyttämä opetusmetodi on kuulemma "ongelmanratkaisukeskeinen". Täällä se on ymmärretty niin, että annetaan tehtävä ilman ohjeita, sitten odotetaan viikko ja haukutaan oppilas, joka on koettanut parhaansa mukaan käsittää ja toteuttaa tehtävän ilman ohjeita. Kukaan ei varsinaisesti opeta mitään, mutta tunneilla on läsnäolopakko. Eilen tekniikanopettajamme tosin luennoi kuusi tuntia ja pyysi sitä anteeksi, sanoen ettei tällainen varsinainen luokan edessä opettaminen oikein kuulu enää nykyaikaan. Meistä oli vain mukavaa, että joku vihdoinkin opetti meille jotain.

Yritys-erehdys -menetelmällä oppii kyllä lopulta silläkin, mutta kyrsii ajanhukka ja täysin turha läsnäolemiseen pakottaminen. Ja se, että joka tehtävän oikeaoppiseen suorittamiseen menee pari kolme iteraatiota - opettaja kun ei alussa kerro, mitä hän meiltä haluaa, mutta silti hyväksyy vain yhdenlaisen toteutuksen.

Eipä ole teksti tänään kovin koherenttia, univelkaa on taas kasautunut.

Ärsytyksenaiheita tänään:

• Blok 3 alkoi, ja lukujärjestykseen tungettiin heti kasapäin "ylimääräistä". Nyt olisi tiedossa 8:50 - 16:30 -koulutunnit joka päivälle + lisäksi viidestä tai kuudesta aineesta tullee joka viikko kotitehtäviä. Torstai saattaa olla vielä pelastettavissa vapaaksi työpäiväksi, mutta nyt siinäkin on jotain ekstraa.
  
• Toinen fototekniikanopettaja otti loparit, joten nyt kumpikin ryhmä työskentelee samana päivänä. Tarkoittaa sitä, että kun ennen studiopaikkaa sai odottaa 2-3 tuntia, nyt saanee odottaa 4-6 tuntia. Tehtäviä ei kuitenkaan luvattu karsia.
• Pääkoordinaattorimme häipyy reppuretkeilemään Afrikkaan. Kivat hälle.
• Koulumme vessat ovat siivottomia. Ennen istumista pitää aina käydä siivoushommiin. Mitä ihmettä se tarkoittaa, että naistenvessan rengas on aina täynnä pisaroita? Sitä, että hollantilaiset eivät pyyhi? Anteeksi liika informaatio, mutta tämä on oikeasti ärsyttänyt jo puoli vuotta.
• Ylihuomenna on deadline taideteorian tehtävään. Hollantilaiset joutuivat vastaamaan lyhyesti 10 kysymykseen, tyyliin "wat is de betekenis van avant-garde". Minä joudun kirjoittamaan museoraportin viidestä eri museosta ja vastaamaan viiteen kysymykseen, jotka näyttävät olevan hieman laajempia. Esimerkki (kieli- ja kirjoitusvirheet opettajan): "Give some examples which proof there is a strong influence from Chistianity on European art. Give some examples which proof the influence of Classical Antiquity, Greek and Roman culture on European art."
  
• Meillä käytetään yhä koko ajan oppitunteja turhan hölöttämiseen. Esimerkki tältä päivältä: oli ammattiorientaatiota. Opettaja halusi kerätä statistiikkaa varten jokaisen kokemuksia avoimien ovien päivältä. Sen sijaan, että jokainen olisi saanut vaikkapa lappusen täytettäväkseen, kierrettiin koko luokka ja jokainen pälätti sanottavansa - usein kolmeen kertaan, koska opettaja samalla kirjasi lyijykynällä paperille, ja putosi usein kärryiltä. Ja kun Hollannissa ollaan, kaikilla oli toki niin maan saa...letisti sanottavaa. Pääsimme kotiin tunnin ja 15 minuuttia oppitunnin virallisen loppumisajan jälkeen.

Mutta kai tämä taas tästä. Onneksi on blogi, johon vinkua!

Kollektiivi-inkvisitiolta luokan 3. paras arvosana ja kasapäin sanallista kehua. "We see with great admiration the way you work with the study program" jne.

Emmää enää mitään käsitä, mutta ei se haittaa just tällä hetkellä. Ehkä myöhemmin sitten.

Näyttelyn paras teos oli viiden kuvan sarja, jonka tein välipäivinä Mummosta. Siitä opettajat olivat kovin innoissaan. Ko. sarja on myös lauantain avoimien ovien päivänä nähtävillä. Kiitos vain Mummolle, kun jaksoi minun räpsimistäni.

Jaa otsikko? Hoilasin koko päivän Muppettien Mahna Mahnaa, kun se soi päässä. Luokkatoverit jo uhkasivat sakinhivutuksella, mutta ei auttanut. Kun laulu tahtoo ulos, laulu tahtoo ulos.

Muistatteko, kun perjantaina kehuin että individuaaliarvostelut meni sikahyvin? Perjantain varsinkin? Silloinhan foto intron pieni ranskalainen setä sanoi kaikista kuvista joko "good" tai "very good" ja mainitsi, että olen selvästi mennyt kovasti eteenpäin ensimmäisestä jaksosta, ja hyvältä näyttää.

Tänään sitten näin sattumoisin arvosanani ko. kurssista. 6 ja puoli. Pienellä maininnalla, että teknisistä taidoista vedostaminen ja printtaaminen riittämättömät (!!) Muutkin kyseisen kurssin osa-arviot olivat laskeneet ensimmäisestä jaksosta. Eikös tässä ole pieni ristiriita tuohon saamaani sanalliseen palautteeseen?

Olisiko riittämättömyyksistä MITENKÄÄN voinut minulle mainita aikaisemmin? Olen tasan samat vedokset ja printit näyttänyt opettajalle kolmeen kertaan. Kerran tunnilla, kerran viimeisessä tapaamisessa ennen arvostelua ja kerran arvostelussa. Joka kerta hänen ainoa kommenttinsa on ollut "good" tai jopa "very good". Eikä muutakaan sanomista ole ollut mistään, ei missään kohtaa. 6 ja puoli on alakanttiin, jopa tuon koulun arvosteluasteikolla. 5 olisi jo twijfel, eli kiikunkaakun.

Minä olisin mielelläni yrittänyt parantaa, jos minulle olisi annettu sellaista sanallista palautetta, josta olisi käynyt ilmi, että parannettavaa on. Mutta mistä voin tietää mitä parantaa, jos sanallisesti sanotaan vain "good" ja sitten arvosanaksi kirjoitetaan kuusi ja puoli? Kyllä kyrsii, varsinkin kun huomiseen isoon arvosteluun menen sitten noiden terveisten kanssa, kainalossa iso kasa isoiksi printattuja kuvia, joista olen saanut arvosanan kuusi ja puoli.

Toisena yllätyksenä siitä kuvaamataidosta, josta sain hirveät haukut, sainkin sitten paremman arvosanan.

Onko meidät tarkoitus hämmentää pihalle tuosta opinahjosta, vai mitä hittoa.

Ihan tyhmää ottaa kauhea stressi niistä kuudesta minuutista, joiden aikana opettajat selaavat töitäni ylihuomenna. Mutta kun. Jos ne 6 minuuttia menevät tärviölle (mikä saattaisi olla mahdollista, sillä raatiin osuivat ne opettajat, jotka eivät erityisesti minun kuvallista ilmaisuani arvosta + ne, jotka eivät lainkaan minua tunne), en saa koko syksyn uurastuksesta yli 60 tunnin työviikkoineen ja unettomine öineen yhtä ainoaa opintopistettä. Ja sehän on sitten käytännössä aikamoinen ongelma se.

Seinälle menevät tehtävät on jotakuinkin tehty. Portfolio pitäisi vielä uusia. Ja jonkinlainen nakutus on takaraivossa, että jotain tosi oleellista on kenties unohtunut.

Tänään vietin koululla 3 tuntia odottaen printtausvuoroa ja 2 tuntia tapellen printterin kanssa. Yksi kuva jäi printtaamatta teknisen häiriön takia, ja sen vuoksi joudun huomennakin vielä koululle. Grrrr.

Väsy on massiivinen ja uupumus suuri. Olisi taas ihan selkeä loman paikka, mutta sen sijaan meillä on arvostelun jälkeen tasan yksi päivä vapaata, jonka jälkeen olemme kaikki tikkana koululla perjantain JA lauantain aamusta iltaan rakentamassa ja pitämässä avointen ovien päivää. Maanantaina alkaakin sitten jo 3. jakso.

Arvostelupäivään varaudumme kuvien ja tehtävien lisäksi juomilla. Perinne kuulemma on, että päivän lomassa opettajat ja oppilaat siemailevat viiniä ja olutta. Illalla tuloksia odotellessa sitten hörpitään puolin ja toisin enemmänkin. Kaikkea sitä.

Edit: en näemmä osaa enää suomea. Kilioppi tökkii, ja oikeinkirvoitus.

Ainearvosteluviikko takana. Ainakin sanallisesti sain ihan sairaan hyvät arviot (paitsi siitä beeldontwikkelingistä, mutta siitä enemmän myöhemmin), näkee sit miltä ne näyttää paperilla. Moni muu sai aika ilkeää tekstiä. Yhdelle Nielsille sanottiin, että "kun sulla kerran tuota varustustakin on (keräilee kameroita), niin odottaisi, että osaisit välillä jonkun hyvän kuvankin ottaa, mutta ei." (Mä olen nähnyt ja ihaillut N:n kuvia.) Parille sanottiin, että "ihanko tosissasi haluat muka valokuvaajaksi?" Ja aika monelle vihjailtiin, että "kuule, tämä tahti taitaa olla ihan liian rankkaa sinulle.." Minä sain kuulla menneeni kakkosjaksossa eteenpäin ja että viiden vuoden päästä minulla on varmaan jo fotoreportaasikirja myynnissä kaupoissa. Toisaalta sain myös kuulla, and I quote, "but your digital technique is REALLY shitty!"

Eilen illalla koetin käydä koulussa printtaamassa, ja luokkakaveri ryntäsi heti luokseni kysymään, että mitä oikein tapahtui kun huhu kertoo että olin "riidellyt" bo-opettajan kanssa ja kävellyt ulos arvostelusta. Ihmettelin, että mitä kummaa. Kun mietin ja pengoin asiaa hieman, tuli mieleen, että olin eilen käynyt tällaisen keskustelun erään toisen luokkatoverin kanssa:

- Hey Tuuli did you get twijfel or voldoende from J?
- I didn't even ask.
- Why not?
- I dunno, I was quite annoyed about something he said so I just left after the session without asking.

Ja tästä sitten oli rikkinäinen puhelin -leikin tapaan muovautunut (muutaman henkilön kuljetettua tarinaa eteenpäin) karmea riita, joka päättyi uloskävelyyn ja ovien paiskomiseen. V kertoi M:lle, joka kertoi T:lle, joka kertoi J:lle, joka kertoi R:lle, joka kertoi Y:lle, joka ryntäsi kysymään minulta. Oikea versio tapahtuneesta - ei tapahtunut mitään - on niin tylsä, että oletan tuon muovautuneen version jäävän jonnekin luokan yhteistietoisuuteen.

Tänään siihen olisi vielä saanut tosi mehukkaan lisäyksen. Ohitin kyseisen bo-opettajan portaissa juuri kun hän kompastui ja lensi rähmälleen rappusille. Jos joku luokkatoverini näki, ensi viikolla kiertänee huhu siitä, kuinka tappelin opettajan kanssa portaikossa. (Oikeasti jäimme rappusille nauramaan.)

Tämän illan suunnitelmiin kuuluu tv ja sohva. Ehkä kortinpeluu. Huomenna voisi taas jatkaa vähän töitä, keskiviikon iso inkvisitio on jo kulman takana.

vedostaa kolme kuvaa, printata noin 8, tehdä kansi 24-kirjaseen, piirrellä vielä muutama luonnos, valmistaa 3 kollaasia, kirjoittaa miniessee, romputtaa kaksi kuvaprosessiesittelyä. Kaikki nämä huomiseksi.

Mitä teen? Luen sarjakuvablogeja, tietenkin. Pöh. Veikkaanpa, että ensi yön unet jäävät lyhykäisiksi.

Koetin tuossa taittaa mahdollisimman professionaalisti yhtä pientä kirjasta, jonka tulee olla huomenna beeldontwikkelingin arvostelussa. Sen kanssa tuskaillessani tuli mieleen yksi asia, joka alitajuisesti on tökkinyt koko ajan tässä koulumme opetusmetodissa: meitä testataan paljon, ihan koko ajan, mutta meille opetetaan aika vähän. Nytkin kahdessa eri aineessa pitää saada aikaiseksi kirjanen, jonka tulee olla tyylikäs ja ammattimaisen näköinen. Jotkut näyttävät siihen tarvittavia taitoja jo omaavankin, mutta minulla ei ole taittamisesta yms. mitään tietoa. Koetan sitten näpertää parhaani mukaan ja googlettaa esimerkkejä, mutta tuskin siitä erityisen hyvää tulee. Ihmettelenkin, että eikö parasta olisi vain opettaa meille vaadittavia taitoja? Oppiaksemme niitä käsittääkseni olemme akatemiassa?

Vaan ei.. meillä annetaan tehtäviä, arvostellaan tehtäviä ja pelotellaan jatkuvasti kollektiiviarvosteluilla: "koeta nyt saada se mielenkiintoinen kuva aikaiseksi tästäkin aiheesta, muista, että tammikuussa on se kollektiiviarvostelu ja jos siellä saa negatiivisen, niin se on hyvin pian hei hei.." Kuvia näytetään viikoittain, ja kyllä niistä saa kritiikkiäkin, mutta kun se kritiikki on tyyliin "onpas tylsä kuva, koeta tehdä mielenkiintoinen kuva seuraavalla kerralla". Tuntuu kuin eläisi pääsykoekevättä uudelleen ja uudelleen: meitä testataan, ja kokeilemme tuoda esille uusia juttuja, mutta hapuilemme, koska konkreettista opastusta on saatavilla aika vähän. Ainakin ottaen huomioon, että pakollisia oppitunteja on kuitenkin viikossa kolmisenkymmentä.

Mietinkin, että onko tässä nyt jippona taas  se, että meitä saa näppärästi karsittua vaatimalla meiltä koko ajan uusia pohjataitoja ja pitämällä koko ajan kilpailuasetelmallisia arvosteluhetkiä. Luokaltamme on nyt loman aikana ja sen jälkeen lähtenyt neljä ihmistä, b-luokalta kuusi. Suurin osa sanoi syyksi stressin ja kovat paineet, jotka tuhoavat luovuuden. Yksi toveri sanoi lähtiessään, että "hei, tämähän on hyvä homma teille jääjille, vähemmän kilpailua." Niin kai sitten, mutta täytyy sanoa, että ahistaa tämä kilpailun ja jatkuvan arvostelun keskeinen asema. Meille sanotaan, että pitää uskaltaa ottaa riskejä ja kokeilla uusia asioita, mutta miten sitä voi, kun kämmistä voi olla seurauksena negatiivinen arvostelu ja ulossavustus?

No, saa nähdä. Ensimmäinen kollektiiviarvostelu vasta edessäpäin. Ehkä se ei ole niin tiukkaa ja vakavaa ja inkvisitiomaista. Ehkä meitä vain pelotellaan, jotta ottaisimme homman tosissaan. Huomenna joka tapauksessa alkaa ensin ainearvosteluviikko, jossa meille jaetaan puolen vuoden numerot. Odotan jonkinlaista kasaa kuutosia ja seiskoja ja ehkä paria kasia (ysi ja kymppi ovat kuulemma olemassa vain periaatteessa; niitä on mahdoton saavuttaa).

Ja nyt olisi parasta tosiaan valmistaa ne rästissä olevat kuvat. Hamsterikin herää kohta, ja sitten en malta kuitenkaan liikahtaa terraarion viereltä.

Koulu on rankkaa ja herättää suuria tunteita. Eilen olin itku kurkussa, kun tein asetelmatehtävää kolmatta kertaa, eikä siitä vieläkään tullut hyvää. Ja kun olin viettänyt ensin 8,5 tuntia koulussa ja sitten vielä pari kolme tuntia studiossa, alkoi väsykin tuntua palana kurkussa.

Tänään taas nauroin itseni tärviölle, kun sain opiskasta nenuun. Kuvasimme portretteja teknisellä kameralla (siis sellaisella, jossa on haitari ja paljon koottavia osia ja filmikoko 4x5 tuumaa ja valokuvaaja sellaisen kivan hupun alla).  Työparini halusi, että minä menen lattialle rennosti lojumaan portrettia varten. Minä sitten rentouduin ja suljin silmät, kun pari tarkensi, ja yhtäkkiä havahduin, kun alkoi kuulla työparin huutoa: hei, nyt se menee epätarkaksi, vielä epätarkemmaksi, nyt se menee ihan suttuun, apua! Havahduin ja avasin silmäni juuri parahiksi, kun kameran opiska osui minua nokkaan. Etuosa oli lähtenyt kallistuksessa karkuun ja haitarihan venyi...

Tällaisia polaroideja isolla kameralla sai aikaiseksi. Kuvassa työparini Valerie.



Joo, onhan se vähän kitschiä kyllä..

Vähän toisenlaisia fotoja tuli otettua parisen viikkoa sitten, kun toverit opettelivat Hasselbladien filmikasettien lataamista. Harjoittelukappaleena oli kahdeksan vuotta sitten vanhentunut värinegafilmi. Pitihän sekin sitten laukoa ja kehittää. Valoa mittaamatta, laadusta piittaamatta!

Tässä Fleur, kuvaaja saattaa olla minä, mutta saattaa olla joku muukin, en muista.



Huomatkaa kulahtanut värimaailma. Tässä vielä jotain yleiskuvaa luokasta.



Tuo on todennäköisesti mun ottama, koska heti tuossa kameran edessä näkyy olevan mun solidaarisuuskalenteri.

Pitäisi tehdä perjantaiksi 8-15 kuvan kuvasarja aiheesta dag uit mijn leven eli päivä elämästäni. Aloitin jo yhden kerran, mutta ne kuvat olivat taas liian kirjaimellisia. Nyt pitänee abstrahoida homma.

Työntäyteinen sellainen.

Fotoreportaasikurssin tiimoilta harmittaa, että mulla on iso kasa ihmisiä, joista haluaisin tehdä kuvasarjoja, mutta nekin kaikki siellä pohojoisessa! Pitää koettaa käyttää vähät tilaisuudet hyväksi. Mohammedia ei ole vieläkään löytynyt, meidän kebappilan setä lupasi laittaa poikansa soittamaan mulle, mutta eipä soittanut. H:n iranilainen työkamu on myös luvannut kysyä kahdelta sopivannimiseltä kaveriltaan, kunhan työmatkaltaan palaa.

Portrettisarja meni läpi fotointrossa, mutta senkin opettaja pähkäilee taas liiallista kirjaimellisuuttani. Nyt mulla on kolme opettajaa kertomassa, että mulla on iso vaje mielikuvituksessa.

Päivitin digikameran 350D:stä 400D:hen. Jotenkin kummasti tämä junailtuu siten, että en päivityksessä taida menettää rahaa.. sain niin omituisen hyvään hintaan tuon 400D:n. Ehkä se kohta hajoaa tai jotain.

Sataa vettä näin joulukuun alkajaisiksi.

Kolme tuntia studiotyöskentelyä ja parillakympillä filmiä hukkaan, kun unohtaa apusulkimen olemassaolon. (Hasselbladeissa on suljin opiskassa ja apusuljin kropassa. Kun painaa nappia, molemmat avautuvat. Apusuljin sulkeutuu automaagisesti jotain 1/8 tai 1/15 kuluttua, jos ei laukaisinnappia pidä koko ajan alaspainettuna. Tehtävänä oli ottaa kuusi eri valotusta samalle filmille peräkkäin. Mulla nyt kolme noista näyttää yllättäen ihan samoilta, koska valotusajan määrittikin apusuljin, ei varsinainen suljin. Eniten harmittaa työparin puolesta, jonka kanssa säädettiin valoja iänkaiken ja joka kysyi minulta neuvoa. Mutta enpähän unohda tätä asiaa ehkä toista kertaa.)

Mitä kiireisempi ja väsyneempi olen, sitä vähemmän minulla on mitään luovia ajatuksia. Aikamoinen ongelma, kun koulu nyt on siirtynyt todella kiireiseen vaiheeseen, ja luovaa työtä pitäisi onnistua tekemään noin yhdeksästä viiteen. Minulla on tässä vielä sellainen perusongelma, että tiedän olevani mielikuvitukseltani korkeintaan keskiverto. Minä kun olen luonteeltani rationaalinen, kirjaimellinen, tarkka, pohtiva - en niinkään luova, impulsiivinen tai mielikuvituksellinen. Se on ihan jees, viihdyn tällaisena, ja tähtäimeni valokuvaajana on dokumenttipuolella, ei vapaana taiteilijana, joten en koe tätä suurena ongelmana. Valitettavasti vain taiteellisesti suuntautuneet opettajani kokevat. Kun saan tehtävänannon, luen sen tarkkaan ja toteutan. Ja tosi usein joudun tekemään tehtävän uudelleen, koska "olen toteuttanut tehtävän liian kirjaimellisesti". Je vergeet verrassend te zijn. Unohdat olla yllätyksellinen. En minä välttämättä unohda, se vain on minulle vaikeaa. Sitä paitsi itse pidän selkeistä ja esittävistä kuvista.

Jonkinlainen päänsisäinen hämmennys on nyt meneillään kuvaamisen suhteen. Epäilemättä siihen vaikuttaa kiire, stressi, opettajien joskus tylyt kommentit, koti-ikävä ja moni muu asia. Juuri nyt tuntuu siltä, että kun yritän pohtia jonkun tehtävän toteutusta, päässä on vain tyhjää valkoista huminaa. Selaan muiden kuvia flickrissä ja muualla samankaltaisista aiheista, en kopioidakseni, vaan saadakseni edes jostain inspiraatiota. Nytkin minun olisi toteutettava tiistaiksi kaksi kuvaa aiheesta "twilight" siten, että käytössä on ainakin kaksi valonlähdettä, joista toinen luonnonvalo hämärän aikaan. Yritin eilen kuvata ko. tehtävään kuvia Rotterdamissa, mutta ilman kunnollista ideaa ei kuvaamisesta tule mitään. Ja kun etsin inspiraatiota muiden hämäräkuvista, löydän klassisia punertavia auringonlaskuja. Ei, en mene rantaan tekemään tätä tehtävää.

Alkoi uusi kouluaine, foto reportage. Opettaja Leo Erken vaikuttaa olevan kunnon fotojournalisti. Hän painottaa kuvaamisen lisäksi tekstin tärkeyttä kuvan täydentäjänä; sitä voi haluta, että kuva kertoo tarinan, mutta reportaasissa on kerrottava myös taustaa ja kontekstia. Tehtävät ovat sen mukaisia. Ensimmäinen tehtävämme on haastatella jotakuta nimeltä Jan ja ottaa hänestä kaksi kuvaa, toinen portretti, toinen toimintakuva. Janista pitää kirjoittaa juttu, ja kuvat sijoittaa juttuun. Monelle helppoa, sillä Jan on Hollannin yleisin nimi. Minulle vaikeaa, kun en tunne hollantilaisia. Laitoin Jan-hakuilmoituksen Facebookiin ja Hyvesiin. Seuraavalla viikolla sama homma, mutta Janin sijasta pitää löytää Mohammed. Kuvissa ei saa huijata; en voi ottaa luokkatoverista varjokuvaa ja väittää, että tässä on vaikkapa Jan Naaktgeboren, naapurini Delftistä.

Varjokuvista tuli mieleen, mitä Leo kertoi tunnilla. Hän oli tehnyt reportaasin äidistään, joka sairastaa dementiaa. Yleinen tapa kuvittaa tällainen juttu olisi anonymisoida se. Ottaa kuva vaikkapa vanhan ihmisen ryppyisistä käsistä tai varjosiluetti profiilista. Mutta miksi? Jos artikkelin aiheena on henkilö, vaikkakin sairas (tai vaikka toisaalta esimerkiksi liikuntavammainen), miksi tätä henkilöä ei kuvata juttuun normaalisti? Miksi se persoona ja henkilöys häivytetään artikkelista, eihän sellainen ole edes kunnioittavaa? Miksi liikuntavammaiset ihmiset kuvataan siluetteina tai pyörätuolia korostaen, vaikka kyse olisi henkilöhaastattelun kuvituksesta? Hyviä kysymyksiä. Mietin, josko häivyttämällä persoona kuvasta halutaan väistää vaikutelmaa tirkistelystä. Vai onko raadollisesti kyse vain siitä, että lukijat/katsojat tuntevat olonsa epämukaviksi, kun sairaus tai vamma onkin jollakin ihan oikealla persoonalla. Tuleeko se jotenkin lähemmäs siten.

Illalla jatkui foto intro, pieni ranskalainen mies tsekkasi seuraavan tehtävän kuvani ja huonoiksi havaitsi, joten takaisin sorvin ääreen. Tuo blogissakin äsken ollut pianokuva on kuulemma tylsä. Foto introon tuli mukaan uusi oppilas, joka sai jonkinlaisen naurunremakan aikaiseksi esittäytyessään. Hänen nimensä kun oli Jan. Aika monta haastattelupyyntöä mahtaa kaverille kertyä.

Hyvin kiireinen viikonloppu edessä. Pitää löytää haastateltava Jan, tehdä kaksi kuvaa hämärän aikaan fototekniikalle, piirtää iso teos aiheesta "paino", tehdä muutama perspektiiviluonnos, kirjoittaa pienet palat tekstiä viiden kuvan kavereiksi, valita viisi katukuvaajaa arvioitavaksi, kirjoittaa historiankurssille tehtävä, käydä Rotterdamissa filmikaupassa ja aloittaa foto intron tehtävän uudelleenpähkäily. Huomenna olisi vielä luokan ensimmäiset bileet, Rein täyttää 24 ja on kutsunut minutkin kemuttamaan. Kiinnostaisi mennä, sillä Rein asuu Leidenin verotoimistossa. Verotoimisto lopetti, ja hänet palkattiin rakennukseen asumaan, jotta sitä ei vallattaisi. Melkoinen bilepaikka, epäilemättä. En vain tiedä, jaksanko mitenkään Leideniin asti iltamyöhällä kemuttamaan.

Teoria:

"Goede student! Zeer betrokken, ook binnen de lessen. Je verslag is goed en erg eigen geschreven. Ga zo door!"

Fotaus:

"Good work! Keep being critical about your work, it's very important."

Taputan itseäni päähän ja jatkan töitä.

Katsoimme tänään taideteoriatunnilla mielenkiintoisen dokumentin David Hockneyn tutkimuksista. Hän on tutkinut vanhaa taidetta, ja huomannut, että vuonna 1420 tapahtui selvä käännekohta asioiden esittämisessä. Yhtäkkiä kuvissa oli syvyyttä, perspektiiviä ja realismia. Hockneyn teoria on, että jo 1400-1500 -lukujen taiteilijat käyttivät peilejä ja myöhemmin linssejä heijastamaan kuvia, joiden avulla he pystyivät toistamaan realistisesti muotoja, heijastuksia ja mittasuhteita. Moni taidehistorioitsija ei suostu tätä kuitenkaan hyväksymään, ikään kuin se veisi vanhojen mestareiden mestarillisuudesta jotain pois. Asiasta lisää vaikkapa tuolla linkin takana.

Meillä on fotoaineiden ja teoreettisten aineiden lisäksi beeldontwikkelingiä, eli kuvaamataitoa. Kuvisope on innostanut meitä piirustelemaan luonnoslehtiöihin, ja olenkin yhtäkkiä innostunut lehtiön suttaamisesta. Huomenna pitää viedä töherrykset näytille.













Minulla on karmeita vaikeuksia perspektiivin ja mittasuhteiden kanssa. Onni Ojan vanha kunnon kirja on apuna. Silti ei onnaa rakennuksen piirtäminen, pitäisi treenata lisää..

Edit: mistähän nuo omituiset harmaat läiskät tulevat? Skanneriko kiusaa?

Koulussa on hiukan hankala kuvio kehkeytymässä. Meitä on ekavuotisina valokuvausopiskelijoina kaksi ulkkaria koko laumasta, vuoden Hollannissa asunut tyttö ja minä. Tämä toinen ei osaa yhtään hollantia. Hän sanoo, että hänelle olisi kerrottu pääsykokeissa, että opetus on puoliksi englanniksi ja puoliksi hollanniksi, joten kielitaidon puutteesta ei ole mitään haittaa. Tätä vähän ihmettelen, sillä aivan samat opettajat sanoivat minulle, että opetus on täysin hollanniksi, joten kieli tulee opetella vähän vikkelään.

Nyt ummikkona tämä tyyppi on melkoisessa pinteessä. Osaksi siksi, että hänellä on kovin torjuva asenne kieleen ja sen oppimiseen. Osaksi siksi, että hän ei jostain syystä (ei uskalla? en usko, sillä muuten kyseessä on hyvin sanavalmis ja suorasanainen ihminen) koskaan kysy tunnilla tai pyydä käännöstä. Välillä hän istuu minun vieressäni ja kyselee, että mitä se opettaja nyt sanoi, entä nyt, entä nyt, entä nyt, mikä on huono idea, sillä a) kun hän kyselee minulta koko ajan, menetän keskittymiskykyni enkä kohta ymmärrä itsekään ja b) eiköhän joltakulta hollanninkieliseltä ole enemmän toivoa saada eksakti käännös. Välillä hän taas sanoo minulle, että minun tulisi mennä nyt puhumaan opettajalle ja sanoa, että en ymmärrä, niin opettaja sitten selittäisi englanniksi siten, että hänkin kuulisi.

Mutta kun ei minun tarvitse. Minä ymmärrän ihan ok, enkä tajua, miksi tyttö ei itse voi pyytää käännöstä. Miksi minun pitää olla tilanteessa välittäjänä? Minulle itselleni on parempi, että koetan ymmärtää ja kommunikoida mahdollisimman paljon hollanniksi, koska olen huomannut, että tällainen kielikylpy itse asiassa toimii kohdallani tosi hyvin. Ymmärrän kyllä, että jos kielitaitoa ei ole ollenkaan, ei kielessä kylpeminen kovin äkkiä tuota (aikuisen ihmisen kohdalla) tuloksia, ja alussa turhauttaa. Mutta hiukan ärsyttää, että tässä on selvästi kovin paljon asenteestakin kiinni; yksi teoriaopettajistamme kääntää ihan vapaaehtoisesti kaikki hankalat kohdat englanniksi, mutta näiltä tunneilta ulkkaritoverini lintsaa, koska aine on "tylsä".

Nyt tämä tyttö haluaa, että menemme yhteisrintamana valittamaan pääopettajalle, kuinka meitä kohdellaan väärin ja kuinka emme pärjää, kun emme saa opetusta englanniksi. Minä en vain mitenkään haluaisi mennä mukaan. En odottanut englanninkielistä opetusta, en tarvitse sitä, enkä halua, että tämän tytön äärinegatiivinen asenne (joka näkyy monessa muussakin asiassa) leimaa minutkin. Tunnen syyllisyyttä näistä tunteista; tuntuu, kuin olisin jengipetturi, kun en ole varauksetta pitämässä toisen maahanmuuttajan puolia. Yritin sanoa hänelle, että autan toki häntä tarvittaessa, ja voin vaikka tulla puhumaan opettajalle hänen puolestaan, mutta en halua mennä väittämään että minä itse en pärjää, kun se ei kerran ole totta. Tytön mielestä tämä vain ei ole tarpeeksi, koska hänen mukaansa meidän pitää olla täysin samassa rintamassa tässä asiassa.

En oikein haluaisi, että meidät sotketaan toisiimme (mitä tapahtuu jonkin verran; toinen on Suomesta ja toinen Turkista ja ensimmäinen hyvin tumma ja toinen kovin vaalea, joten..) tai että meihin aletaan suhtautua yksikkönä. Ehkä olen vain penseä, ja annan liikaa sen, etten oikein ole tämän tytön kanssa samalla aaltopituudella, vaikuttaa asenteisiini.

Talous ja talouspolitiikka -tentistä ja koko kurssista kiva pyöreä 5. Olenpas hämmästynyt. Ja iloinen, sillä nyt voin lähettää setien Rondo Cameron ja Markku Kuisma opukset takaisin kohti kirjastoa.

Pitäisi lähteä Amsterdamiin kuvaamaan. Kunhan nyt ensin juon vähän kahvia.

Edit: tai sitten koetan korjata kameraa. Prkl tätä nykyelektroniikkaa; 2 vuotta vanha kamera kahdella eri tavalla rikki. Ja sitten taas 30-vuotias filmikamerani toimii täydellisesti. Vaan enpä ehdi tätä duunia filmillä hoitamaan, kun sen pitää olla valmis illalla.

Runoilin juuri pitkähkön tenttivastauksen aiheesta paperinvienti Venäjälle ja vähän lyhyemmän siirtomaiden merkityksestä. Nyt jos $DEITY ja tentaattori suovat, pääsen tästä taloushistorian ja talouspolitiikan tentistä vihdoin eroon.

Seuraavaksi pitäisi printata munia.

Pitäisi tänä viikonloppuna kuvata studiossa kananmunaa ilman varjoa ja varjon kanssa ja H:ta maitolasin kanssa. Lisäksi pitäisi kirjoittaa yksi juttu maanantain kunst- en fotografiegeschiedenis en -beschouwing -tunnille (jostain syystä kutsumme ko. oppiainetta nimellä kfb), printata 10x15 -koossa yksi kuva fotointro-opettajalle, valita yksi mielenkiintoinen kuva kuva-analyysia varten, ottaa kasapäin hipshotteja* ja lukea vielä 250 sivua taloushistoriaa.

Perjantaina piirsimme toisistamme portretteja lyijärillä ja hiilellä. Hämmästyttävän rentouttavaa, ajatukset tyhjenivät päästä ja keskityin vain katsomaan ja piirtämään. Ei nyhertäen vaan rennosti ja laajasti. Ei siitä ehkä näköistä kuvaa tullut kuitenkaan. En ole pahemmin mallista piirtämistä ennen harjoitellut. (Oma muotokuvani taas näytti monen mielestä possunkärsäiseltä Harry Potterilta; työparini sanoi, että sori.)

* Perjantaina opettajalle näyttämistäni neljästä hipshotista ei kelvannut yksikään. Suhtautumiseni tähän epäonnistumiseen oli vähän kumma; innostuin kovasti, sillä varmistuin siitä, että koulussa pidetään rima korkealla ja potkitaan oppilaita eteenpäin. Keskinkertaisia kuviahan ne tosiaan olivatkin.

Siinähän se meni, kouluviikko. Minun on yhä hankala herätä aamulla aikaisin. Ja vaikka olisin nukkunut vain neljä tuntia, olen taas tikkana pirteimmilläni kello 24-02. Aiheuttaa tietynlaisia päivärytminsäätövaikeuksia.

Eilen meillä oli vain iltatunteja, parin tunnin luento taidehistoriaa. Setä kertoili juttuja ja tarinoita, ja alleviivasi pääkohtia niin moneen kertaan, että minäkin pysyin kärryillä. Meille ulkkareille tulee kuitenkin toinen tehtävä, joten luentojen seuraamisen ja tentin lisäksi suoritan esseellä. Pitää vain tilata kirja. Periaatteessa ulkkareilla ei siis ole läsnäolopakkoa luennoilla. Ajattelin, että aika hyödyllistä siellä voisi kuitenkin olla istua, mutta saa nyt nähdä - kun se on tosiaan illalla ja vielä torstain ainoa luento, saattaa talvella tulla vähän hankaluuksia motivoida itseään paikalle.

Tänään oli beeldontwikkelingiä eli kuvaamataitoa. Opettajamme on ahvenanmaalta. Meidän piti kerätä kirjoista, lehdistä tai muusta materiaalista viisi kuvaa, sitten analysoida niitä ja miettiä, miksi valitsimme juuri ne, ja lopulta piirtää lyijykynäpiirros, joka sisältää ko. kuvien pointin ja syyn valintaan. Pointin löytäminen osoittautui aika helpoksi, kun huomasin valinneeni vain mustavalkokuvia, joissa on varjoisia ihmishahmoja. Detaljeja ei tarvita, jos pelkkä hahmo olemuksellaan tuo esiin kuvan varsinaisen idean. Nyt kun vielä osaisi piirtää..

Iltapäivä oli fotointroa Jean-Jacquesin opastuksella. Hieman on hankala ymmärtää ranskalaisella aksentilla puhuttua hollantia. Hän puhui lähinnä siitä, kuinka joudumme nyt heittämään romukoppaan ainakin joksikin aikaa sellaisen vapaan valokuvauksen, jossa räpsimme mitä vain ja sitten näteimmät kuvat näytetään muille. Nyt kuvataan tehtävän mukaan ja sillä siisti. Siitäkin tulisi päästä eroon, että jos kohde on nätti, on kuva hyvä. Ei se niin mene. Ja pitäisi muistaa, että kaikki tähän mennessä kuullut arviot omista kuvista eivät ole olleet objektiivisia, joten turha sitten hämmästyä, kun kritiikki on kovaa. Valokuvausammattilainen katsoo kuvaa toisilla silmillä kuin fotoharrastajan äiti tai sisko. No, epäilemättä.

Fotointrossa tulee joka viikko yksi tehtävä, joka on aina sana. Tällä kertaa se on "vol" eli "full" eli "täysi". Yksi kuva aiheesta pitää olla valmiina ensi perjantaina. Ei kroppausta, ei liikaa photoshoppausta, muuten vapaata. Saa olla digi, printti, vedos. Kunhan sen pystyy esittämään muille, jotta muut saavat sitä kovasti repostella.

Toinen, pitemmän aikavälin tehtävä, on kolme hipshottia. Hipshotit ovat katuvalokuvaukseen yleensä liittyvä keino, jossa valokuvaaja ei katso etsimen läpi kuvaa ottaessaan, vaan laukaisee kameran "huomaamattomasti" lonkalta tai jotenkin muuten erikseen kovasti tähtäilemättä. Kuvausaiheena ovat aina ihmiset eri tilanteissa. Ihana tehtävä, olen näitä yrittänyt treenata jo paljon. Tässä yksi viime talven tähtäilemätön Pariisin metrossa:



Tämä on mustavalkoistettu digikuva. Mustavalkoisuus toimii katukuvauksessa yleensä parhaiten, koska tuolloin taustan mahdolliset räikeydet eivät vie huomiota itse kohteelta, kuvan ihmisiltä. Aina tällä hipshot-tekniikalla ei todellakaan onnistu - tulee epätarkkoja räpsyjä, vaikka epätarkkuuden todennäköisyyttä pienentää, jos säätää kameran manuaalille ja pitää aukon tarpeeksi pienenä ja siten syvyysterävyyden suurena - mutta joskus hieman epäterävätkin voivat olla mielenkiintoisia. Tässä toinen otos Pariisin metrosta, jossa ollaan väsyjä.



Enpä tiedä, mitä opettajamme näistä sanoisi - ehkä ainakin sen, ettei niissä ole tarpeeksi jippoa. Tulee olemaan hyvin erilaista katukuvata deadlinen kanssa. Onneksi kuvien tarvitsee olla valmiita vasta kuukauden päästä. Siihen mennessä ehdin käydä muutamassa paikassa räpsimässä ja tarpeen mukaan vedostelemassakin.

Aiheeseen "täysi" minulla on jo yksi idea. Olemme nimittäin menossa huomenna todennäköisesti täydelle Amsterdam Arenalle katsomaan EM-karsintaottelua Hollanti - Bulgaria. Jos siellä vain saa kuvata, ja jos emme joudu mihinkään jalkapallohuligaanikatsomoon (niistä minua varoiteltiin tänään), saanen siellä ainakin jotain sopivaa kuvattua. Pelitapahtumia on turha yrittää kuvata, sillä ostimme halvimmat mahdolliset piippuhyllyliput. Pitää muistaa ottaa mukaan kiikarit.

Ensi viikolle tehtäviä: varjokuvasarja, 2 x A4 + contact sheet. Lyijykynäpiirros kokoa A2. 1 x A4 (tai heijastettavaksi sopiva digi) aiheesta "täysi".

Eilen meillä oli vierailuluento, jonka piti Hans Eijkelboom. Tyyppi tekee nykyään jonkinlaista katuvalokuvausta ja teki nuorempana kaikenlaisia konseptuaalisia projekteja; lempparini niistä, joista hän kertoi, oli proggis jossa oli tarkoitus päästä lehtikuvaan 10 perättäisenä päivänä.

Tänään pääsimme tositoimiin. Meillä oli ensin esittäytymistä ja muuta käytännöllistä, sitten hieman teoriaa ja lopulta studiokuvausta. Kuvasimme tavallisten esineiden varjoja studiovalojen avulla. Tarkoituksena on saada yksi kuva, jossa varjo on esittävä sekä toinen, jossa varjo on abstrahoitu. Lisäksi pitää tehdä contact sheet, jossa on neljä abstrahoitua varjoa.

Toinen ulkkari ja minut on sijoitettu samaan ryhmään, ideana kuulemma se, että voimme sitten auttaa toisiamme. Vähän kismittää, sillä tämä toinen ei osaa ollenkaan hollantia, ja kyselee käännöksiä koko ajan, minkä johdosta minulta katoaa pointti ja sitten minäkään en ymmärrä. Muuten ymmärtäminen sujuu hämmästyttävän hyvin.

Olin valinnut kuvattavaksi esineeksi herätyskellon, mikä olikin ehkä vähän kehno valinta. Esittävän varjon siitä sai ihan hyvin, mutta abstrahoi nyt pyöreää metalliesinettä. Pitää vielä mennä fotoklubin studioon ihmettelemään asiaa.

Tässä pari kuvaa kuvauksesta.






Huomenna on ohjelmassa digiä eli kuvankäsittelyä. Meille periaatteessa nykyään opetettaisiin lähinnä digitekniikoita, mutta pyysimme filmipuoltakin, ja onneksi opettajat suhtautuivat myötämielisesti. Pitkään kiinni ollut värilabrakin avautuu uudelleen.

Kävimme eilen bussimatkailemassa Saksan puolella. Ensimmäinen etappi oli Dusseldorf, missä tutustuimme Hiroshi Sugimoton näyttelyyn. Ihan jees juttuja - minimalistista monumentalismia: mustavalkoisia merimaisemia ja tyhjiä elokuvateattereita - mutta myös pölöyksiä, kuten tarkoituksella epätarkkoja arkkitehtuurikuvia ja kuvia patsaista, jotka esittävät matemaattisia kaavoja.

Jäimme ihmettelemään Theaters -sarjan teknistä toteutusta. Siinä Sugimoto on kuvannut ison koon kameralla elokuvateatteria, jonka valkokankaalla pyörii filmi. Suljinaika on filmin pituinen, eli sellainen pari tuntia. Tämä aiheuttaa sen, että valkokangas näkyy kokonaan valkoisena. Samalla Sugimoton kuvissa kuitenkin itse teatterin interiööri (tai outeriööri, mukana on drive in -teattereitakin) on erittäin detaljikas ja sävyrikas. Miten kummassa? Eikö sekin olisi tuollaisella suljinajalla ja valomäärällä lähes valkea?

Mietimme jo koejärjestelyä ja kysyimme tekniseltä opelta, joka ei ehtinyt selventää asiaa meille kovin kummoisesti. H oli sitä mieltä, että aukkoa on pienennetty harmaafilttereiden avulla. Asiaa pitäisi kyllä joskus kokeilla.

Fotojen lisäksi taidemuseossa oli upea kokoelma maalaustaidetta. Picassoa, Dalia, Paul Kleetä, Matissea, Magrittea.. En ole surrealisteista niin innoissani, mutta kyllähän noita katseli.

Dusseldorfista jatkoimme Insel Holmbroichiin, joka on jonkinlainen "luonnonläheinen taidealue". Luonto osoittautui jonkaksi ja ryteiköksi Dusseldorfin lentokentän lähimaastossa, ja taide oli kummia patsaita isoissa kuutiomaisissa tiloissa. Koko alueella haisi erittäin voimakkaasti lanta. Emme olleet erityisen vaikuttuneita.

Ajoimme vielä ihmettelemään vähän hemmetin isoa hiilikaivosta ja paria autiokylää, ja sitten istuimme ruuhkassa muutaman tunnin, kunnes pääsimme takaisin Hollantiin ja lopulta Haagiin. Matkan aikana ei vieläkään ehtinyt muodostua kovin kummoista kuvaa monestakaan kanssaopiskelijasta. Ovat kovin kovin nuoria ja kovin kovin itsetuntonsa voimissa. Vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan, joka varmaan on ihan hyvä juttu, mutta suomalaisesta itseä vähättelevästä kulttuurista tulleelle hieman hämmentävää. Tässä lienee pari kolme tekijää: kulttuuriero, ikäero ja ero taideopiskelijajengin ja luonnontieteilijä/historioitsijajengin välillä.

Vähän hitaahkossa tutustumisessakin on monta tekijää. Jonkinlainen kielimuuri, kun minä en jaksa koko ajan kaivella hitaita hollanninlauseita muistista, ja muut eivät ymmärrettävästi jaksa minun takiani hölöttää englanniksi. Ikäero, kun sanon ikäni, tyypit eivät oikein enää uskalla sanoa minulle mitään. Ja kulttuuriero, tyhjänpuhuminen luonnistuu minulta suht hyvin muttei kuitenkaan ihan hirveän hyvin. Onneksi mukana on muitakin hiljaisia, ja ainakin yksi, joka jaksaa jutella kanssani englannin ja hollannin sujuvalla sekamelskalla.

Otin hieman kuvia tämän ensimmäisen viikon aikana. Kehitin rullan juuri*, ja kunhan se tuossa kuivuu, saatan jotain skannaillakin. Kohta ei välttämättä ole niinkään aikaa filmeilyyn, kun tehtäviä tulee kuulemma sitä tahtia, että digitoteutus on melkein välttämätön valinta. Kunhan meille vain löydettäisiin digiopettaja! Kuulemma entinen onkin häipynyt, ja nyt olemme yllättäen digikuvauksen suhteen opettajattomassa tilassa. Koko lafka taitaa olla aikamoisessa muutosprosessissa, joka hieman minua huolestuttaa. Toivottavasti tason laskua ei ole luvassa.

* Don't try this at home: unohdin, että nestelämpömittarimme hajosi käsiini viikko sitten, ja arvailin litkujen lämpötilat. Ei kannattaisi. Vaikka kyllä sieltä kuvia näytti tulevan tälläkin kertaa.

Tänään oli poikkitaiteellista menoa aamusta iltaan. Meidät randomaissattiin taas ryhmiin, joilla oli eri tehtävät. Oli tarkoitus valmistella esityksiä tai taideteoksia, joilla oli yhteinen teema, ja jotka esiteltäisiin illalla iltajuhlassa. Yhteinen teema oli jostain kumman syystä Kalevala. Joka ryhmälle annettiin pala Kalevalan tarinaa (englanniksi käännettynä, ilman runomittaa) inspiraatioksi, ja sitten vain luomaan.

Minun ryhmäni tehtävä oli valmistaa breakdance-esitys. Kalevalaan emme saaneet sitä oikein nivottua, vaikka kai siinä jotain Joukahaisen uhoa oli. Breakkaaminen oli yllättävän hauskaa ja kävi työstä. Muut ryhmäni jäsenet pomppivat ihan innoissaan koko seitsemisen tuntia treeniä, mutta minun kehno polveni halusi puolivälissä lepoa. Jätin sitten lattialla pyörimisen vähemmälle ja keskityin tarkkailemaan. Tuntui, kuin olisi ollut statisti Famessa: innokkaat taidekoululaiset tanssimassa ja pomppimassa. Tenavat eivät muuten olleet Famesta kuulleetkaan. Niinpä niin.

Muut ryhmät duunasivat Lemminkäiselle, Ainolle ja muille heeboille vaatteita, rakensivat autonrenkaista Tuonelan joutsenta, graffitimaalasivat Väinämöistä, pantomiimailivat Sammon taontaa jne. Illansuussa esitimme produktiomme koko laumalle. Olipa siinä ainakin tuoretta Kalevala-tulkintaa. Hollannikkaat olivat lyhentäneet hankalia nimiä: Lemminkäinen oli Lemmi, Väinämöinen eli Vainamoinen oli Vanni ja Kullervo... no, sanotaan, että tyrskähdin keskellä yleisöä erittäin kuuluvaan nauruun kesken esityksen. Ainoana paikalla olevana suomalaisena sain pitää vitsin kokonaan itselläni.

Olihan se ihan mukavaa leikkiä kokonainen päivä, mutta kohta voitaisiin mielestäni päästä jo asiaan. Vaan ensin on vielä huominen vapaapäivä, torstainen Haag-kierros toisen vuoden opiskelijoiden kanssa ja perjantainen opintomatka Saksaan. Muut menivät Lontooseen ja Pariisiin, me menemme Insel Hombroichiin.

Otsikko kuulostaa ala-asteen kotiaineelta. Mutta kuitenkin.

Ensimmäinen koulupäiväni oli rankka. Kokoonnuimme kello 9:30 koulun kanttiiniin, josta meidät johdatettiin juhlasaliin. Rehtori piti puheen. Olin unelias, mutta pelkästään siitä ei johtunut, että en tahtonut saada rehtorin puolen tunnin puheesta yhtään mitään selvää. Hän nimittäin oli mumisija. Puhe kuulosti siis suunnilleen tältä: "Welkom allemaal muminaamutinaamuminaamutinaa. Ik zeg eerst mutinaamutinaamuminaamuminaamutinaa, en dan mutinaamutinaa. Dus muminaamutinaamutinaamutinaamuminaa. Daarna moeten jullie muminaamutinaamutinaamutinaa".

Sen verran sain selvää, että koulu on a) vanha b) hyvä c) pieni. Meitä täyspäi(väi)siä opiskelijoita on vain 600, jaettuna moneen eri osastoon: valokuvaus, graafinen suunnittelu, sisustusarkkitehtuuri, interaktiivinen media, muoti ja tekstiili, kuvataide. Koulu viettää tänä vuonna 325-vuotissynttäreitään.

Rehtorin mutinan jälkeen kansainväliset opiskelijat pyydettiin yläkertaan. Meitä oli 15, joista lisäkseni vain yksi valokuvauslinjalla. Olemme monikansallisia: Ruotsista, Norjasta, Sveitsistä, Malesiasta, Brasiliasta, Japanista, Puolasta, Turkista ja Suomesta. Meille kerrottiin käytännön asioita Hollannin oloista ja elosta, mikä minulle oli varsin puuduttavaa, kun olen ne asiat käynyt läpi jo kaksi vuotta sitten. Kävi kuitenkin ilmi, että opiskelijoille ilmaisen joukkoliikenteen lahjoittava OV-kortti on rajattu vain hollantilaisille opiskelijoille. En minä olisi sitä kai saanut muutenkaan; ikäraja siinäkin on 30. Meille kerrottiin myös, että Haagin poliisi voi tarkistaa halutessaan meiltä kadullakulkijoilta, josko meillä on mukanamme aseita. Saimme asiasta oikein monisteen.

Sitten seurasi lounas, joka oli vaaleaa leipää ja mössöä. Söin banaanin. Lounaan jälkeen meidät jaettiin opiskelualoittain, ja pääsimme kuulemaan varsinaista asiaa, eli foto-opiskelun yksityiskohtia. Meidät jaettiin kahteen eri luokkaan (minun luokkani on 1A) ja saimme lukujärjestykset. Eri aineita kuvailtiin meille, ja saimme monisteet, joissa kerrottiin, mitä meillä tulee olla työvälineinämme. Onnekseni en taida joutua hankkimaan mitään, paitsi tietysti ajoittain filmiä ja fotopaperia.

Lukujärjestystä seuraavien viikkojen lisäksi on projektiviikkoja ja matkaviikkoja. Joskus tässä seuraa matka Arlesiin, mutten todellakaan saanut selvää, milloin. Ehkä joku vielä kertoo uudestaan. Lisäksi osallistumme eri tavoin Haagin taideskeneen. Varsinaisilta oppitunneilta ei saa olla poissa eikä myöhästyä, 80% läsnäolo on vaatimus kurssin läpäisylle. Lukuvuosi jaetaan neljään eri periodiin, joilla on omat lukujärjestyksensä. Ensimmäisessä periodissa minulla on seuraavia aineita:

• Kunstgeschiedenis en fotografiebeschouwing (taide- ja fotohistoria)
• Vakorientatie (ammattiorientaatio, kehno käännös mutten nyt jaksa paremmin)
• Coaching (hölökohtainen ohjaus)
• Fotografie techniek (valokuvauksen tekninen puoli)
• FTEC werkgroep (edellisen työryhmäopiskelu)
• Digitale technieken (itsestäänselvyys)
• Algemene kunsttheorie (yleinen taideteoria)
• Beeldontwikkeling (kuvantuotanto)
• Fotografie introductie (valokuvaustaiteen intro)

Aikaisimmat aamut alkavat kello 8:50 ja myöhäisimmät illat päättyvät kello 18 tai 19 (tässäkään asiassa en ole selvästikään ihan kärryillä).

Kävi ilmi, että aiemmat valokuvauksen pääkoordinaattorit ovat juuri nyt lähdössä koko koulusta, ja molempien suuntausten (dokumentaari- ja kaupallinen valokuvaus) uudeksi koordinaattoriksi ja päävalmentajaksi tulee sama henkilö. Tämä kyseinen henkilö on syntynyt 1980-luvulla ja valmistunut vuosi sitten. Pitkä kokemus ei näemmä ole välttämätön...

Aine-esittelyn jälkeen olin aivan puhki, ja haukottelin leukani kipeiksi. Oli tullut nukuttua huonosti (siihen kun riittää se, että tiedän joutuvani heräämään herätyskellon ääneen aamulla), ja lisäksi on todella kovin kovin rankkaa pinnistellä koko päivä hollanninkielisenä. Jouduin venyttämään keskittymistäni äärimmilleen ja silti asioista meni hirveän paljon ohi. Ei tule olemaan helppoa.

Lähdimme pienryhmissä vielä vilkaisemaan haagilaisia kulttuuripaikkoja. Ensin kävimme TodaysArt -festivaalin toimistolla tutustumassa Olofiin ja festivaaliin. Kuuntelimme Olofin jutustelua, katsoimme videon viime vuoden festarista ja joimme tarjotut oluet. Olofin ja festivaalin tausta on Haagin talonvaltausskenessä. Tyypit valtailivat tyhjiä rakennuksia taide-, bile- ja konserttikäyttöön, ja homman kasvaessa Haagin kaupunki huomasi, että tämähän voisi olla ihan hyvä juttu tämä tällainen ruohonjuuritasolta lähtevä kansalaistaiteilu. Nykyään festari on jo iso ja kansainvälinen ja sponsoroitu.

Toinen paikka, jossa kävimme, oli keskeneräinen "kuvataiteellinen teatteri" ja monen taiteilijan työtila entisessä tehdasrakennuksessa. Siellä kipitti pari kaunista seropikoiraa taiteilijoiden taiteilun lomassa.

Sitten oli iltajuhlan aika. Scheveningenistä oli varattu käyttöömme Karavaan -rantaklubi, jossa musiikki soi ja ruokaa kannettiin noutopöytään. En jaksanut enää puhua hollantia, mikä aiheutti sen, että loppujenlopuksi en puhunut mitään kenenkään kanssa. Muut ulkkarit olivat kadonneet jonnekin. Päätin lähteä aikaisin kotiin, ei biletyttänyt. En nyt tiedä, miten sopeudun noiden juuri ja juuri parikymppisten joukkoon - jos tarvitseekaan. Yksi lähes ikäiseni itäeurooppalainen tuli vastaan (ja hän sanoi: "Thank God! You are even older than me.")

Huomenna meidät jaetaan taas randomilla pienryhmiin ja saamme näpertää jonkinlaisten poikkitaiteellisten pikkuprojektien parissa. Keskiviikko on tällä viikolla onneksi vapaa. Vaikuttaa siltä, että minulle rankinta tulee olemaan opiskelun sosiaalisuus; hollantilaiseen systeemiin kuuluu jatkuva keskusteleminen ja osallistuminen ja jauhaminen ja selittäminen, johon minulla mennee hermot muutamaan kertaan. Tänäänkin joka pienryhmäjaon jälkeen piti esiintyä ja esittäytyä kaikille, vaikka silloisen ryhmän ainoa funktio olisi ollut kävellä jonkinlaisessa laumassa yhtä jalkaa raitiovaunupysäkille.

Tulipas tästä nyt romaani. Mutta hyvä pistää muistiin asioita alusta lähtien. Muutaman rankan päivän jälkeen ei välttämättä enää niin muista.

Lähdin siis eilen aamulla kolmen tunnin yöunien jälkeen hyvissä ajoin kohti Haagia ja pääsykokeita. Junamatka meiltä Haag Centraalille taittuu noin kymmenessä minuutissa, mutta lähdin silti melkein tunnin ennen alkamisaikaa, jotta olisin varmasti ajoissa. Asemalle tullessani alkoivat pahat aavistukset: asemalaiturit olivat aivan täynnä väkeä, ja junia ei näyttänyt kulkevan. Kohta kuulutettiin, että mikään ei mene Rotterdamiin tai tule Rotterdamista, sillä siellä on häiriö.

Haagiin menevää junaa ei kuulunut, vaikka näyttötaulun mukaan sen piti olla ajoissa. Kuulutus kertoi, että juna lähtisi justiinsa. Sitä ei kuitenkaan ilmaantunut. Tähän mennessä aikaa oli kulunut jo sen verran, että tiesin, etten enää ehtisi raitiovaunulla tai edes ruuhkassa kulkevalla taksilla perille. Ei auttanut kuin odotella.

Haagin toiselta asemalta tuli lopulta erikoisjuna hakemaan väkeä sinnepäin. Se taas ei kuitenkaan ajanut Centraalille asti. Juna pysähtyi vielä jonnekin välille muutamaksi minuutiksi ja saapui Haagin Holland Spoorille kello 9:25. Pääsykokeiden alkamisaika oli 9:30. Juoksin raitiovaunupysäkille ja hyppäsin siellä seisseeseen sporaan tarkistamatta, mihin se oli menossa. Kerrankin oli tsägää, ja spora meni kuin menikin Centraalille, jonne saavuin tasan 9:30. Sitten vielä eksyin KABK:n sokkeloiseen rakennukseen ja saavuin koehuoneeseen kello 9:45. Onneksi moni muukin oli junaliikenteen takia myöhässä.

Meitä oli ykkösvaiheessa paikalla ehkä 10. Esittelimme portfoliomme ryhmälle. Minä olin hikinen ja hengästynyt, minkä takia puhuin aivan mitä sylki suuhun tuo, mutta ehkä jotain asiaakin. Sitten meidät vietiin kiertokäynnille (jonka olin kokenut jo edellisvuonna), ja sen aikana opettajat katsoivat läpi kansiomme.

Tultuamme tuntia myöhemmin takaisin kansiot oli arvosteltu ja saimme palautteemme. Yleinen palaute tuntui olevan, että "tee lisää kuvia", "enemmän sarjallisuutta", "kokeile ensi vuonna uudestaan". Minulle sanottiin viimeisenä, että "sinun palautteesi on nyt vähän toisenlaista kuin muiden. Täällä alkaa parin tunnin päästä kakkosvaihe, voisitko jäädä tänne ja osallistua heti siihen?" Hämmennyin, mutta sanoin, että tietysti. Olin otaksunut, että pääsen ehkä kakkosvaiheeseen, mutta vasta 10.7. (Kakkosvaiheen kokeita on useita, sillä hakijoita on paljon.)

Hengailin koululla ja luin aatehistoriaa, kunnes kakkosvaihe alkoi klo 12:30. Siellä meitä olikin sitten jo 40. Meidät jaettiin ryhmiin ja laitettiin tekemään kuvanselitystehtäviä, kuva-analyyseja ja rajaustehtäviä. Yksi kerrallaan kutsuttiin opettajien haastatteluun. Samalla portfoliot jäivät opettajille, kotitehtävät taas piti pitää itsellään.

Parin tunnin jälkeen minut kutsuttiin haastatteluun. Haastattelutilanne oli aikamoinen inkvisitio. Tiukin oli ehdottomasti journalistisen linjan pääopettaja Marga Rotteveel. Minulta kysyttiin, että miksi oikein haluan valokuvaajaksi, miksi kuvittelen, että minun pitäisi päästä kouluun, mikä on historiani valokuvaajana, entä tulevaisuuteni, miten aion rahoittaa opintoni, miksi olen hollannissa, en hoe is jouw Nederlands jne. Olin aika hermostunut, mikä harmitti. Tilanteen laukaisi, kun Rotteveel tokaisi, että "Mutta sinähän olet kyllä tosi vanha opiskelijaksi" ja minua alkoi naurattaa. Mitään viitteitä opettajien ajatuksista en saanut.

Poistuin seuraavaan haastatteluun, jossa haastattelijoina oli yksi opettaja ja ryhmä vanhempia opiskelijoita. Tässä tarkasteltiin kotitehtäviä. Olin valinnut kommentoitavakseni journalistisia Ilkka Uimosen kuvia toisen intifadan väkivaltaisuuksista Länsirannalla ja otsikoinut ne tyyliin "Kamppailua Palestiinasta". No, kävi äkkiä ilmi, että yksi vanhemmista oppilashaastattelijoista oli armeijan käynyt israelilainen.. Hän ei kommentoinut sanavalintojani tai poliittisia näkemyksiäni, mutta puhui minulle kovin vähän nähtyään tehtäväni. Muut suhtautuivat varsin positiivisesti.

Toisen haastattelun jälkeen piti vain odotella. Meille oli kerrottu, että homma olisi valmis noin kello 16:30, mutta tuon ajan koittaessa oli vielä yli 10 ihmistä haastattelujonossa. Juttelimme ja laahustimme ympäri koulua. Muut kokelaat olivat muuten ihan lapsia. En tiedä mikä siinä on, mutta koulunsa päättäneet näyttävät nykyään 12-vuotiailta. Yksi heistä kysyi minulta, että "mitä sinä opiskelit silloin, kun olit nuori?" Teki mieli vastata, että oi voi, en voi muistaa, siitä on niin pitkä aika..

Joskus kuuden jälkeen opettajat ja vanhemmat oppilaat vetäytyivät tekemään valintaa. Meni vielä jotain tunti. Me istuimme käytävässä opettajien kokoushuoneen ulkopuolella ja koetimme kuunnella jokaista pientä risahdusta. Lopulta ovi avautui ja meidät kutsuttiin sisään. Opettajat lukivat sisäänpäässeiden nimet. Ne menivät aakkosjärjestyksessä, ja V-kirjaimen kohdalla ehdin jo apeutua, mutta sitten hännän huippuna luettiin minun nimeni (tai oikeastaan "tyli sarkovski", mutta tarkistettuani asian se oli sitten minä, päivän ainoa ulkkaripyrkijä). Opettajat tulivat taputtamaan selkään ja joku antoi minulle pahvimukillisen viiniä. Iski helpotus, hämmennys ja tavaton väsy.

Portfolioni voi muuten katsoa tuolta. Minulla oli setti portretteja, setti otsikolla "at the bookstore", setti otsikolla "at the museum", setti otsikolla "streets of london", setti otsikolla "dutch life" ja lisäksi pari kolme yksittäistä kuvaa. Nuo skannit eivät jotenkin näytä samalta kuin itse folion vedokset, mutta kyllä niistä jotain selvää saa. Suurin osa noista kuvistahan on esiintynyt blogissa. Viime vuonna minulle sanottiin pääsykokeissa, että "er is geen verhaal in jouw foto's", tänä vuonna se tarina sitten kai löytyi.

Minusta tulikin sitten taideopiskelija. Kuninkaallinen taideakatemia heitti minut aamun ykkösvaiheesta suoraan kakkosvaiheeseen ja sitten läpipäässeeksi. On vähän pöllämistynyt olo. Valokuvauksen opinnot (suuntana journalistinen/dokumenttikuvaus) alkavat kesän jälkeen.

Politiikka & diplomatia, lopulliset arvostelut:

Jakson arvosana : 5

Tentti 14.3.2007 : 5

Kokoava opp.teht. : 5

Väliteht. : Hyv.

No, kehitysmaatutkimuksesta tuskin sentään tulee femmaa. Ideoista ja aatevirtauksista olisi syytä saada korkeahko arvosana, mitä toivottavasti ei haittaa se, että oppikirja on aivan pölö eurosentrinen ja välistä patetiaan asti juhlallinen länsimaisen elämänmenon ylistyspuhe. Mutta kriittisestihän meidän pitääkin siihen suhtautua, kuten kaikkiin muihinkin kirjoihin.

En muuten vieläkään tykkää tenttimisestä. Verkkotenttiminen on sentään mukavampaa kuin tavallinen tenttiminen, lähinnä siksi, että kysymyksenasettelut ovat erilaisia. Ei kannata kysyä nippeliä kun opiskelijalla on kuitenkin kirja polvella. Esseitä kuitenkin mieluiten kirjoittaisin, vaikka ne ovatkin joskus hyvin työläitä. Matluaikoina sitä joskus selvisi muutamalla rivillä pseudokoodia tai muutamalla laskulla.. (tosin sitten matluilu tyrehtyi, kun en koskaan päässyt edes diffiksestä läpi, ja kiinnostus teoreettiseen tietojenkäsittelyynkin lopahti aika lyhyeen).

Pitäis varmaan mennä nukkumaan.

Kirjoitin kolme tuntia putkeen, nyt on ihan hiki. Netti on vieläkin suhtkoht sekaisin. Mutta tulipahan tehtyä. Enkä edes sitten vastannut Kekkoseen, vaikka oli tarjolla. Näistä piti valita kaksi:

1. Sosiaalidemokraatit ja Kekkonen

2. Oikeistoradikalismi Suomessa maailmansotien välillä

3. Kommunistit Suomessa II maailmansodan jälkeen

ja minä valitsin kakkosen ja kolmosen, koska olin niistä lukenut eniten. Kakkonen varsinkin oli aikamoinen tärppi. Nyt sitten vain odottelemaan tuloksia. (Ja huomenna kehitysmaatutkimuksen luentopäväkirjan kimppuun, deadline lähestyy silläkin suunnalla uhkaavasti).

Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen
Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen
Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen
Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen
Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen
Kekkonen Kekkonen Fagerholm Kekkonen Kekkonen Kekkonen
Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen
Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen Kekkonen

Laahustin aamulla silmät ristissä junalla ja raitiovaunulla Rotterdamin kauppikselle. Vihmoi vettä ja oli pimeää. En olisi löytänyt koko paikkaa, ellei eräs saksalainen nainen olisi kävellyt samaa matkaa kanssani pysäkiltä. Hän puhui täydellistä hollantia - ei mikään ihme, saksalaisille kielen oppiminen on helppoa, ja tämä tapaus oli maassa jo seitsemättä vuotta. Nolotti, kun oma puheeni oli niin hidasta ja vähäsanaista.



Blaakin metroasema aamulla. Kamala rae, taskupokkari oli 400 asalla.

Kirjoitustehtävät olivat OK. Tosi vähän aikaa taas käytössä. Ensin piti täydentää lauseita ja jatkaa sopivilla lauseilla. Sitten kirjoitettiin yksi kirje ja kuvailtiin tutkimustuloksia. Lopulta piti vielä vääntää aine aiheesta tv-väkivalta ja tenavat. Muistaakseni jonkun kielen yo-kokeessa olen kirjoittanut samasta aiheesta. En ehtinyt yhtään tarkistella, joten ei mitään aavistusta, kuinka paljon kilioppivirheitä tekstissä vilisee.

Sitten kolme tuntia odotusta. En viitsinyt lähteä hankalien liikenneyhteyksien takia mihinkään, joten nökötin kahvilassa ja luin kirjaa. Puhumiskoe hermostutti.

Puhekoe tehtiin kielistudiossa ja puhuimme onneksi keskenämme nauhalle. Huomasin, että se on minulle paljon oikeata keskustelua helpompaa. Oikeassa keskustelussa menen usein lukkoon, mutta nauhalle puhuessa ei ollut sitä ongelmaa. Meillä oli ensin nopean reagoinnin tehtäviä, joissa piti vastata kysymykseen tai selittää joku pieni asia 20 sekunnissa. Sitten vähän pidempiä, joissa piti kertoa kuvasta tms. 30 sekunnissa. Lopuksi kahden minuutin puhe aiheesta Utrechtin opiskelija-asuntotilanne, materiaalina oli käppyröitä ja tilastoja aiheesta. Taaskaan ei oikeastaan aavistustakaan siitä, miten meni. Ainakin lopetin puhumisen vierustovereita aikaisemmin noin joka kerralla. Puhekoetta veti nuori nainen, joka muistutti ulkonäöltään ja ulosanniltaan 'Allo, Allon' Helgaa. Boeken DICHT!!

Tulokset tulevat seitsemän viikon päästä, suunnilleen. Jos läpäisen kaikki osiot (juujuu ja lehmät lentävät) saan kielidiplomin. Jos läpäisen vain joitakin osioita, saan niistä todistukset, ja kun uusin läpäisemättömät, voin vaihtaa ne diplomiin. Jos en päässyt mistään läpi niin se on sit voi voi.

Vasta ryhdyin katsomaan karttaa, ja huomiset koeosiot ovat jossain melkein Capelle aan den IJsselissä. Pitää mennä Blaakille ja siitä sporalla Nesserdijkin pysäkille ja suunnistaa vielä jotenkin Kralingse Zoomin numeroon 91. Eli eli.. herätys on sitten hieman aikaisin. Meillä näyttää olevan myös melkein kolmen tunnin tauko päivällä, toivottavasti siellä on lähellä jotain lounasta.

Aamulla ensin 100 minuuttia luetunymmärtämistä ja iltapäivällä pari tuntia kuullunymmärtämistä. Mielestäni luetunymmärtäminen oli tekemiäni harjoituskokeita vaikeampi. Tekstit eivät sinänsä olleet kauhean hankalia, mutta monivalintavaihtoehdoista olisin usein voinut valita kaksi. Vastaukset saattoivat siis olla niin lähellä toisiaan, että kumpikin olisi nähdäkseni kelvannut. Piti sitten hieman arpoa, sillä tuossa ei ollut aikaa juuttua pähkäilemään pitkäksi aikaa. Sain juuri ja juuri valmiiksi allokoidussa ajassa.

Kuullunymmärtäminen muistuttikin sitten jo enemmän akateemista pitkävetoa. Välillä en yksinkertaisesti saanut selvää. Tuli ihan ranskan yo-kuuntelu 10 vuoden takaa mieleen.

Häiritsevin ulkoinen tekijä kokeiden aikana oli maisema. Tein testiä lasiseinäisessä luokkahuoneessa Rotterdamin WTC-tornin ylimmässä kerroksessa. Edessä avautui maisema kolmeen suuntaan. Keli oli tänään kirkas, ja ikkunasta näki helposti Delftin TU-rakennukset ja nieuwekerkin tornin, sekä Haagin keskustaa rumentavat tornitalot. Toisaalla satama jatkui silmänkantamattomiin, ja proomut kulkivat pitkin jokea. Teki mieli uppoutua katsomaan maisemaa, ja siksipä en uskaltanut paljon nostaa katsetta tehtävävihosta. Aikaa kun ei taukoihin ollut ollenkaan.

Teen harjoituskokeita ja jännitän huomista staatsexamenia. Ei ole tullut oikein luettua. Luetunymmärtämiskokeessa vuodelta 2003 käsiteltiin seuraavia asioita: äänen fysikaalisia ominaisuuksia, vireystason vaihtelua päivän aikana, yrityksien ja oikeushenkilöiden eroavaisuuksia Benelux-maissa ja Antilleilla, hyvän lehdistötiedotteen kirjoittamista, lääkelaastareita, velkasaneeraussäännöksiä, vasenkätisten odotettavissa olevaa elinikää sekä lohen geenimanipulointia. Kyseisen kokeen tekemiseen minulta meni 85 minuutta, eli 100 minsan koeajasta jäisi 15 minsaa vielä tarkisteluun. Mutta toki on eri juttu tehdä koetta oman keittiönpöydän ääressä kuin koesalissa Rotterdamissa.

Jännittää.

Huomasin, että blogitilaajien määrä oli vähentynyt 25 tilaajasta yhdellä. Kummasti kaihersi. Vaikka vielä jonkin aikaa sitten blogi ei edes ollut blogilistalla, ja lukijat olivat kaikki joko lähisukua tai lähikavereita. Sellaista se kai on; kun saa hiemankin yleisöä, siitä haluaa pitää kiinni.

Opiskelu alkoi ja sain kirjallisuuslistan eteeni. Joudunkin nyt kysymään, josko tovereilla olisi jotain seuraavista teoksista lainata (maksan tietysti postikulut mennentullen):

Ahtiainen, Pekka, et al. (toim.), Historia nyt. Näkemyksiä suomalaisesta historiantutkimuksesta. Historiallisen yhdistyksen julkaisuja 5. Helsinki 1990.

Breisach, Ernst, Historiography: Ancient, Medieval, Modern. 2nd edition. Chicago 1994.

Brunner, Karl, Einführung in den Umgang mit der Geschichte. Dritte Auflage. Wien 1991.

Burke, Peter (ed.), New Perspectives on Historical Writing. Cambridge 1993.

Carr, Edward Hallett, What is history? London 1961.

Fukuyama, Francis, Historian loppu ja viimeinen ihminen. Porvoo 1992.

Goertz, Hans-Jürgen, Umgang mit der Geschichte. Eine Einführung in die Geschichtstheorie. Reinbek b. Hamburg 1995.

Historiantutkimuksen perusteet. Toim. Pekka Suvanto, Päivi Setälä ja Sinikka Sahi. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 8. Helsinki 1980.

Historioitsijan arki & tutkimuksen prosessi. Toim. Sari Autio, Sari Katajala-Peltomaa & Ville Vuolanto. Tampere 2001.

Kalela, Jorma, Historian tutkimusprosessi. Metodinen opas oman ajan historiaa tutkiville. Helsinki 1972.

Kalela, Jorma, Historiantutkimus ja historia. Helsinki 2000.

Lappalainen, Jussi T., Haluatko historiankirjoittajaksi. Helsinki 2002.

Lähteenmäki, Maria – Teerijoki, Ilkka (toim.), Historianopiskelijan abc-kiria. Opas tutkielman kirjoittamiseen. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 14. Helsinki 1999.

Renvall, Pentti, Nykyajan historiantutkimus. Porvoo ja Helsinki 1965.

Sellin, Volker, Einführung in die Geschichtswissenschaft. Göttingen 1995.

Setälä, Päivi – Suvanto, Pekka – Viikari, Matti (toim.), Historiankirjoituksen historia. Helsinki 1983.

Noita saksankielisiä teoksia en tosin edes kuvittele lukevani - viimeksi, kun koetin kirjoittaa tai puhua saksaa, tuli hollannin ja ruotsin sekamuotoa, eikä saksani ole koskaan ollut sellaista tasoa, että olisin voinut lukea jotain Ralf Königin sarjakuvia vaikeampaa. Ja niitäkin sanakirjan kanssa. Vaikkakaan kaikkia Königin käyttämiä sanoja ei sanakirjoista löydykään..